Kielletty

Keskivaaleatukkainen tyttö

2012-02-13T13:55:00.001+02:00

Olipa ihana viikonloppu! Rakastan kotona olemista ja ihmisten ympärillä hyörimistä yli kaiken, mutta olen tajunnut sen vasta nyt, muutettuani omilleni. Tuntuupa muuten hölmöltä sanoa, että olen "muuttanut omilleni", koska olen aivan yhtä riippuvainen äidistä ja isistä vieläkin, ja kodiksi kutsun ainoastaan koti kotia. En kyllä ymmärrä, miten pärjään jälleen kaksi viikkoa yksinäni Tampereella, kun viime viikot sain nauttia Villen viihdyttävästä seurasta. Yritän kaikkeni, ja onneksi äidillä on velvollisuus roikkua puhelimessa kanssani kaikki illat!

Viikonloppu sujui siis kotona löllöillessä. Olin onnellisesti tekemättä mitään ja taltuttelin tätä ikävän salakavalasti minut saartanutta flunssaa. Hassua olla talvella nuhainen, viimeksi olin flunssassa muistaakseni Italiassa. Luonnollisesti! Keveänä aktiviteettina päätin kuitenkin värjätä tukkani, sillä juurikasvua häiritsevämpää asiaa ei ole. Uskaltauduin valitsemaan melko vaalean värin, vaikka olinkin aika varma, että jos yritän värjätä kotona vaaleaksi, siitä tulee vihreä tai vähintään keltainen. (Tai hiukseni tippuvat pois päästä tai kylpyhuone räjähtää...) Yllä näkyy väriainepurkkipaketti (hmm, tai väriainepaketti tai hiusväri?), ja sävyn nimi oli kultainen keskivaalea. Sallikaa minun nauraa "kultaisen keskivaalealle" hiuksistolleni:

Kivan värinen siitä tuli, todellakin, mutta en kyllä näe montaa yhtäläisyyttä hiusväripurkin mallin tukan ja omani välillä. Olin jo henkisesti valmistautunut radikaaliin muutokseen, joten hieman harmitti, kun ei se sävy oikeastaan muuta kuin vähän tasoittunut. Ei se mitään! Olen niin ylpeä, kun osaan ja etenkin uskallan nykyään (toista kertaa eläessäni) värjätä ihan itse hiukseni. Tällaisista jutuista ja taidoista mulle tulee aikuisuusolo, hihii! Ei toki vuokran maksamisesta tai maidon ostamisesta.

Toivottakaa mulle onnea, että kestän Tampere-elon näiden kahdentoista vuorokauden ajan! Yritän kaikkeni pitää itseni toimeliaana, siispä onneksi luvassa on esimerkiksi kokouksia, kuoroilua ja rokkisitsit. Jipii. Ja kolmen viikon päästä otetaan äidin kanssa suunnaksi Kööpenhamina, joten ehkä odotuksen voimalla kestän läpi yksinäisten aamupalojen ja ahdistavien tenttien!

Nimipäiväherkkuja

2012-02-11T12:18:00.000+02:00

Ihanaa (eilistä) nimipäivää Elinat! Otin tuosta suuresta juhlapäivästä kaiken ilon irti ja leivoin itselleni ihania herkullisuuksia. Kutsuin luonnollisesti Villen ja myös Vilman syömään (ja kehumaan) luomuksiani, ja vaatimattomasti sanoen niistä tuli taivaallisen maittavia. Alla on reseptit eilen taikomiini broileripestoneliöihin ja minttukrokanttisuklaamuffineihin!

Broileripestoneliöt
16 kpl

Näihin piirakoihin mulla ei ollut tarkkaa reseptiä, mutta Sanna teki niitä Villelle ja mulle muutama viikko sitten, joten onnellisesti ja onnistuneesti vain jäljittelin muistini mukaan!

500 g lehtitaikinalevyjä

400 g broilerin fileesuikaleita

lähes purkillinen pestoa

kirsikkatomaatteja

mozzarellaraastetta

Anna lehtitaikinalevyjen sulaa ja leikkaa ne puoliksi niin, että syntyy neliöitä. Paista broilerit. Levitä jokaisen lehtitaikinaneliön pinnalle pestoa oman makusi mukaan. Itse laitoin siis hyvin paksun kerroksen.
Jaa paistetut broilerisuikaleet tasaisesti jokaisen piirakan päälle. Leikkaa kirsikkatomaatit puoliksi ja asettele kaksi puolikasta kunkin piirakan päälle. Ripottele päälle mozzarellaraastetta ja paista 225-asteisessa uunissa 10-15 minuuttia. Tarjoile lämpimänä ja varo polttavia tomaatteja!

Minttukrokanttisuklaamuffinit (oi mikä sanahirviö)
n. 12 kpl

En voi kehua näitä muffineja tarpeeksi, sillä Maraboun minttukrokanttisuklaalevy on yksi ehdottomista suosikeistani, ja muffinien suklaasydän on takuuna jokaisen nautiskelijan syvään rakkauteen. Alkuperäinen resepti on Kinuskikissalta.

1 levyllinen Maraboun minttukrokanttisuklaata

150 g margariinia

1½ dl sokeria

2 munaa

3½ dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

2½ rkl kaakaojauhetta

1½ dl maitoa

Leikkaa puolet suklaalevystä rouheeksi. Tässä vaiheessa ei kannata olla kovin nälkäinen, tai muffinit saattavat jäädä melko suklaaköyhiksi. Vaahdota margariini ja sokeri ja lisää munat yksitellen. Yhdistä kuivat aineet ja lisää taikinaan maidon kanssa. Lisää lopuksi rouhe nuolijalla sekoittaen.
Nosta lusikalla nokare taikinaa muffinivuokaan, aseta päälle yksi suklaapala sydämeksi ja peitä taikinalla. Taikinasta riitti juuri sopivasti 12:een isoon muffiniin. Paista 225 asteessa 12-15 minuuttia ja anna jäähtyä hetken verran.

Olipas mukava nimipäivä!

Nocebo onnellisesti kotona

2012-02-09T21:25:00.000+02:00

Onpa ihanaa olla kotona! Söin äsken jääkaapin lähestulkoon tyhjäksi ja nautiskelin siitä, että isi teki ruokaa. (Sainhan mä kyllä kaksiviikkoisen aikana nauttia peräti kahdesti Villenkin tekemästä ruoasta ja on pakko myöntää niiden olleen oikein maittavia. Hyvä mies siitä vielä tulee.) Sauna on yksi materiaalisista asioista, joita kaipaan eniten kotoa. Suihkussa käymisen jälkeen tulee vaan niin kylmä, hrrr. Käytiin siis saunassa, ja nyt odottelen pannukakkua uunista ja nautiskelen takan lämmöstä mun ihanassa raitahaalarissa. Onpa elämä ihanaa!

Kaiken muun hyvän lisäksi ostettiin eilen Villen kanssa (siis Ville maksoi, mä olin osallisena ostotapahtumassa) Stam1nan uusi levy Nocebo. Mun musiikinanalysointitaito on edelleenkin nolla, mutta ehkä musiikissa on loppujen lopuksi kyse vain siitä, mikä kenenkin mielestä kuulostaa hyvältä. Ja musiikkimakukin on pitkälti oppimiskysymys. Olen joskus jo vaahdonnut tästä, mutta sanonpa taas, ettei pääse unohtumaan: mielestäni on teeskentelyä pitää vain ja ainoastaan yhdenlaisesta musiikista. Toki voi jättää kuuntelematta kaiken oman lokeronsa ulkopuolisen annin! Ihminen saa siis tykätä sekä Lady Gagasta että Stam1nasta.

Noh, joka tapauksessa, pidin levystä. Stam1na on mun ykkösfanitusbändi, vaikken olekaan hetkeen siihen kovin keskittynyt. Niinpä oli ihanaa kuulla uutta Stam1naa, sitä kyseenalaisin lyriikoin ja stamppamaisin riffein (Ville ei ole paikalla antamassa mulle hienoja termejä) varustettua musiikkia, josta ei voi olla nauttimatta. Tällä hetkellä lämpeän eniten Puolikkaalle ihmiselle ja Rabiekselle, tuttelisputtelis. Myös Lepositeiden tunnelma on vallan valloittava. Eikö mun analyysini olekin aisantunevaa ja pureutuvaa?

Päätän mun Nocebo-tunnelmat siihen, että mun tekee mieli opetella moshaamaan! Ehkä reivaamistaito saa kuitenkin toistaiseksi riittää, sillä nyt menen nautiskelemaan pannarista. (:

Elina ♥ vaatteet

2012-02-07T17:29:00.001+02:00

Rakastan pukeutumista. Rakastan kenkiä, suloisia hameita ja kaikkea raidallista. Tahtoisin olla persoonallisesti tyylikäs ja jaksaa kävellä kaupungilla kymmenen sentin korot jalassani. Tällaisten ajatusten siivittämänä haaveilen toisinaan, vaaleanpunaisina aamuina tai pimeinä ja saamattomina iltoina, omasta muotiblogista. Tai vaateblogista, tai edes jostakin niin hienolta kuulostavasta kuin "lifestyle-blogista". Ei hätää, oma rakas Kiellettyni ei koskaan muutu tällaisten tuulahdusten myötä mihinkään. Onhan paljon parempi olla keskittymättä yhtään mihinkään (ei ole). Nyt kuitenkin myönsin itselleni, että saanhan minä nyt meuhkata myös tästä elämäni osa-alueesta ja toisinaan jakamattomassa rakkaudessani paistattelevasta jutusta täällä.

Rekisteröidyin nimittäin maailman suloisimmalle sivustolle. Siellä saa rakastella (siis lukea > lueskella, rakastaa -> rakastella, ei sen vakiintuneessa merkityksessä, voivoi tulipa hauska juttu taas) ihania vaatteita ja kenkiä ja asusteita! Ihastuin sivuston söpöistä söpöimpään ulkomuotoon ja ideaan niin täysillä, että alussa kuvailemani pukeutumishirviö heräsi sisälläni, ja huomasin tarvitsevani hirveästi uusia asioita voidakseni pukeutua haluamallani tavalla. Olen esimerkiksi näköjään kovin rakastunut punaiseen väriin vaatetuksessa. (Ja ihan kaikessa, nimim. mulla on maailman ihanin punainen nojatuoli.)

Suosittelen sivustoa söpöysfriikeille ja vaaterakastajille kaikella sydämelläni. Tosin Ville jo kysyi, että onko siellä miestenkin vaatteita, ja harmikseni joudun toteamaan, että eipä taida olla. Sori muru! On kyllä viihdyttävää huomata, millaisia linjoja omat vaatemieltymykset noudattavat ja miltä vaatekaapin sisältö näyttäisi, jos sen saisi rakentaa aivan alusta juuri nyt. Toisaalta - aivan kuten jumalaisissa kenkäkaupoissa - riskinä on paha mieli, kun kaikkia ihanuuksia ei voi saada!

PS: Mun rakastamiseni kohteet löytyy täältä. ♥

Blogstressivapautukseni ja vaalipitsaa

2012-02-05T17:11:00.001+02:00

Olen päättänyt, etten enää selittele näitä parin kuukauden mittaisia blogitaukojani. Niitä näköjään tulee, ja voi sitä ahdistuksen määrää, kun viikkomäärä edellisestä postauksesta kasvaa ja kasvaa. En kuitenkaan tahdo luopua tästä rakkaasta ajatusteni ja kuvieni roskalaarista, joten päätin antaa itselleni luvan tehdä tätä aivan niin epäsäännöllisesti ja epäloogisesti kuin tahdon. (Olisiko ollut taloudellisesti järkevämpää kirjoittaa epäsäännöllisesti ja -loogisesti? Aivan kuten mansi- ja mustikoita. Ahhahaha.) Nyt en siis enää pyytele anteeksi - eihän minulla todennäköisesti ole enää ketään muuta kuin Vilma, jolta pyytää anteeksi - vaan kirjoitan stressivapaasti ja luovasti aina kun siltä tuntuu!

Tästä pääsenkin sujuvasti itse asiaan. Ville-abiturientin lukuloma alkoi tällä viikolla, joten luppana tuli kaksiviikkoiseksi lukemaan mun luo! Yritän kaikkeni vaieta tuosta kirjakasasta, joka täyttää puolet 23-neliöisestä yksiöstäni, koska on niin kovin ihanaa asua yhdessä. Tai ehkä "asua yhdessä", koska tämä on kuitenkin mun koti, jossa saan määräillä asioista mielivaltaisesti ja perusteetta. Nautiskelen hetkellisestä vallan tunteesta, onhan se oikein?

Ollaan yhdessä nautiskeltu rauhallisista aamukahveista verhojen välistä lankeavassa valossa, imuroitu ja käyty taloyhtiön kuntosalilla. Johan on romanttista. Elämän pienistä iloista pitää osata nauttia! Käytiin myös tuplatreffeillä Sannan ja Sannnan poikaystävän kanssa, ja oli oikein kovin mukavaa. Jos Tampere-elämä olisi aina näin sosiaalista ja Ville-täyteistä, voisin jopa tottua tähän. Mutta valitettavasti ensi perjantain tekstitaidon ylppärit riistää Villen multa, ja palaan ylhäiseen yksinäisyyteeni. Tämä rauhallisen letkeä sunnuntaipäivä hyödynnettiin testaamalla vaalipäivän kunniaksi lähipizzeria (kuvitus on tuolta hurjalta matkalta, toteutettu Villen iPhonella, joten en vastaa laadusta). Sinne piti siis kävellä ainakin kuusisataa metriä, ja mieleni tekisi hieman valittaa tuosta säästä. En valita.

Tällä hetkellä opiskellaan yhdessä. Siis Ville lukee keskittynyt ilme kasvoillaan matematiikkaa (jaksaisinpa nousta hakemaan kameran, se näyttää oikeasti aika huvittavalta), ja mä selailen muotiblogeja ja Powerpointin ihania ulkoasuja. Vietän siis luovaa taukoa huomisen konferenssipuheen suunnittelusta ja vanhan kirjakielen tenttiin lukemisesta. Vanha kirjakieli on aika ikävystyttävää, enkä tajua siitä sanaakaan. Ehkä mun pitäisi nyt kuitenkin siirtyä panostamaan siihen edes sen verran, että tentistä olisi mahdollista päästä läpi vaikka tuurilla. Dentaalispirantit ja palataalispirantit, täältä tullaan!

Vaahtokarkkeja

2011-12-22T18:51:00.001+02:00

Mikä sen mukavampi lahja kuin syötävä ja suurella vaivalla, omin pikku kätösin tehty? Tryffelit ovat aina hyvä vaihtoehto, mutta niiden lisäksi kokeilin tänä jouluna vähän villimpää vaihtoehtoa - vaahtokarkkeja! Jaan nyt vaahtokarkkireseptin teidän kanssa, sillä todettiin se Vilman kanssa oikein hyvin toimivaksi, ja kuka nyt ei tahtoisi suloisia itsetehtyjä sydämiä joululahjaksi?

Vaahtokarkit

7 liivatetta
1 dl vettä
1 vaniljatanko
5 dl sokeria
1 dl vettä
2 valkuaista
kivanväristä elintarvikeväriä
tomusokeria

Laita liivatelehdet muutamaksi minuutiksi kylmään veteen likoamaan. Kiehauta ensimmäinen desilitra vettä ja liuota siihen kuiviksi puristellut liivatteet.

Sekoita kattilassa sokeri, toinen desi vettä ja halkaistu vaniljatanko, ja keitä lientä noin kymmenen minuuttia. Poista vaniljatanko (Kannattaa varata tarpeeksi iso kattila, sillä Vilman kanssa huomattiin, kuinka moninkertaiseksi sokeriliemi voi kiehuessaan paisua. Koko talo haisi hetken karkilta ja monta tuntia palaneelta, hups.)

Vatkaa valkuaiset vaahdoksi yleiskoneessa. Kaada koneen käydessä ensin liivateliemi tasaisena nauhana ja sitten sokeriliemi. Lisää mahdollinen elintarvikeväri ja anna koneen käydä vielä noin viisi minuuttia. (Tässä vaiheessa taikina näyttää ja maistuu ihan grillatun vaahtokarkin sisukselta, vau.)

Kaada seos leivinpaperilla vuoratulle pienelle uunipellille, ja anna hyytyä viileässä. (Me hyydytettiin kokonainen vuorokausi, mutta eiköhän muutama tuntikin riitä.)

Tee vaahtokarkkeja pienellä piparimuotilla tai esimerkiksi leikkaamalla neliöitä. Pyörittele tahmaiset pallerot tomusokerissa ja tadaa, vaahtokarkit ovat valmiita! Ja ne maistuvat aivan oikeilta vaahtokarkeilta, uskokaa tai älkää. Hih.

Kas näin alkoi loma

2011-12-19T16:05:00.000+02:00

Lomanaloitussunnuntaihin kuuluu ihanat tytöt, ihanan tytön poikaystävä autoineen ja söpöjä drinkkejä. Eeppiset maailmanparannussuunnitelmat ja hämärät bisnesideat näyttelevät myös merkittävää osaa hiljaisessa Amarillossa vietetyssä tyttöjenillassa. Pian on joulu, eikä tarvitse stressata mistään! Ei ainoan ainoasta tentistä eikä edes siitä, viitsiikö tuhlata rahaa maitopurkkiin. Ei haittaa, että ulkona sataa vetistä lunta tai lumista vettä, kun elämä on muuten kivaa!

Tänään tein ihania jouluherkkuja, joista kerron sitten, kun ne on valmiita ja toivottavasti vielä hengissä. (Ei, mun jouluherkkuni ei ole eläviä heinäsirkkoja. "Hengissä" yritti olla kuvaannollinen ilmaus sille, että herkut onnistuivat.) Pitäisi myös lähteä isin kanssa ostamaan mulle sänkyä, sillä ollaan Villen kanssa nukuttu koko syksy kymmenen vuotta vanhalla vuodesohvalla, joka on melkein yhtä mukava kuin pienillä kivillä pehmustettu lattia. Paketointiurakkakin odottaa hoitajaansa, joten kaikeksi onneksi mä rakastan yli kaiken paketoimista! Olin joskus paketointipalvelussa töissä ja rakastuin paketoimiseen.

Huomasin äsken laulavani Suvivirttä, ja Annika, se mokoma, väitti laulun olevan sopimaton tähän hetkeen. Taidan siis rientää laulamaan joululauluja, jos ne vaikka kelpaisivat!

Kivaa lomanalkua teille, joilla se myös jo alkoi! (:

Hyvää yötä!

2011-12-10T23:52:00.001+02:00

Annika kävi jo nukkumaan, ja koirapuputkin (uusi eläinlaji, a-ha) seikkailee unten mailla. Olen yksinäni hereillä ja ihmeellistä kyllä ei väsytä ollenkaan, kun nukuttiin viime yönä Villen kanssa keveät yhdentoista tunnin yöunet ja myöhemmin vielä tunnin päikkärit. Nyt Ville on ihan tyhmä, eikä nuku mun vieressä tätä yötä, kun televisiosta tulee jotain jalkapalloa. Niinpä keskityn pimeyteen, hiljaisuuteen ja ihastuttaviin, joskin nukkuviin, karvapalleroihin aivan itsekseni. Ei mulla siis ollut mitään asiaa, hyvää yötä!

♥♥

Haalarit!

2011-12-09T18:42:00.000+02:00

Eilen meistä, suomen kielen fukseista, tuli vihdoin ja viimein ihan virallisia ja oikeita opiskelijoita: meidän ikuisuuden kestänyt odotus päättyi ja saatiin haalarit! Luonnollisesti ne piti päästä korkkaamaan heti kun mahdollista, ja eilen sattuikin olemaan haalaribileet, joihin suunnattiin Sannan kanssa onnesta soikeina.

Haalareiden päälle pukeminen oli kyllä yllättävän haastavaa, ja meillä oli pienimuotoinen haalarikriisi ennen bileisiin lähtöä. Kopulan merkki pitäisi saada nätisti näkymään selässä, hihat pitäisi solmia kuitenkaan ryttäämättä koko haalaria ja sitten niiden pitäisi vielä pysyä tanssiessa päällä. Olipa vaikeaa. Siltikään haalareita mukavampaa rymy-, oleskelu- tai juhlimisvaatetusta ei ole, sillä mikä sen parempaa kuin näyttää täysin idiootilta kuitenkaan poikkeamatta massasta! Sitä paitsi vaatekriisi on minimissään, kun alaosa on valmiiksi määrätty. Ja haalareiden kanssa voi hyvällä omallatunnolla käyttää myös baarissa tennareita.

Yritin kehittää tähän hienoa aasinsiltaa haalareista viikonloppuun, mutten keksinyt mitään julkaisukelpoista. Tätä ei ehkä lasketa aasinsillaksi, mutta saa nyt luvan toimia johdatuksena (hienoa tekstin sidosteisuutta, hyvä Elina!). Näin.
Ihanaa kun viikonlopulle ei ole mitään erityistä ohjelmaa! Ajattelin kokeilla äänittää Annikan tekemän biisin tällä mun rakkaalla mussukalla ja leipoa jotain hyvää. Istua Villen kainalossa ja katsoa tylsiä Villen leffoja, toivottavasti myös nähdä Vilmaa. Ja viikon päästä alkaa kolmen viikon joululoma! Elämä hymyilee!

Tietenkin mun kannattaisi käyttää vapaa-aikaa hyödykseni ja opiskella ensi viikon tentteihin, sillä arkiviikko on niin täynnä kaikkea, etten ehdi mitenkään. Tiistaina ja perjantaina on kuoron joulukonsertit (tiistaina Viinikan kirkossa klo 19 ja perjantaina Finlaysonin kirkossa klo 19, tervetuloa vaan!), ja keskiviikkona lähdetään fennistiristeilylle. Mutta mitä sitä suotta opiskelemaan, kun aina voi uusia! Tällä asenteella mun opiskelu siis sujuu, kun kyse ei ole haalareista.

Aamunkoi ja illansuu

2011-12-04T21:39:00.002+02:00

Käytiin perjantaina Vilman kanssa katsomassa "Twilight sagan" (saanen oksentaa tuolle nimelle) neljännen osan ensimmäinen osa, Aamunkoi part 1. Parasta elokuvakäynnissä oli tietenkin se 5,5 litran popparisaavi, joka jaettiin lähes kristillisesti tasan Vilman kanssa. Ihan rehellisesti ja yhtään liioittelematta se laatikko oli puolen tunnin jälkeen tyhjä. Eikä tullut edes huono olo! Elokuva puolestaan oli hauska. Tahtomattaan aivan hulvattoman hauska: naurettiin useassa kohdassa itsemme kipeiksi. Itse elokuva oli paras "Twilighteistä", vaikka se ei luonnollisesti tarkoitakaan maatamullistavaa erinomaisuutta.

- Nyt herkät "Twilight"-fanit, jotka ette ole vielä nähneet elokuvaa, voitte skipata tämän osuuden, sillä vihaan spoilaajia liikaa ollakseni itse sellainen. -

Myötähäpeää nostattavia erikoistehostekohtauksia oli onneksi säästelty, ja sen sijaan oli keskitytty Bellan mahdollisimman aitoon rumuuteen. Tappavimman hauskinta oli ihmissusien kollektiivinen mieli, jossa äänet olivat matalia, mahtipontisia ja kaikuvia. Toivottavasti kanssakatsojat eivät häiriintyneet meidän huvittuneisuudesta, joka ilmeni ehkä aika kovaäänisesti.

- Spoilaus loppuu tähän. Mulla ei ollut kovin montaa sanaa sanottavanani elokuvasta. -

Aamunkoin vastapainoksi vietettiin Vilman kanssa myös illansuuta, itse asiassa kahteen kertaan tämän viikonlopun aikana. Elokuvaelämyksen jälkeen tuplatreffattiin kera Jukan ja Villen Amarillossa, ja pelattiin Huojuvaa tornia. Mä hävisin. Olen maailman huonoin häviäjä, mutta onneksi pääsin yli tappiostani ennen seuraavaa iltaa! (Voi luoja, löysin tästä mun vauvasta just vahingossa asteen merkin, kun osuin väärään näppäimeen tehdessäni huutomerkkiä. Kuinka siistiä, nyt mun ei enää tarvitse googlettaa sitä joka kerta, kun haluan kertoa lämpötiloja tai jotain muuta yhtä merkittävää! °°°°°°°° Jeee!)

Eilisen illansuun juttu oli perinteisellä Ronja-Vilma-Elina-kokoonpanolla mutakakun syöminen. Oli paikalla myös joitain muitakin, mutta keskityn tässä oleellisuuksiin. Ensin siitä mutakakusta, jonka Ronja oli meille omin pikku kätösin leiponut: se oli aivan jumalaisen hyvää. Valehtelematta söin siitä puolet, ja meitä oli kuitenkin paikalla kuusi ihmistä. Olen ehkä hippariikkisen perso makealle, hmh. Onneksi kotiin tultuani sain syödä vielä kulhollisen poppareita, koska mun vatsassa makealla ja suolaisella on omat lokeronsa, ja toista laatua syötyään voi vielä syödä saman verran toista. Sitten tytöistä: Ronjaa ja Vilmaa oli ihanaa nähdä taas pitkästä aikaa. Tanssittiin ja otettiin turhia posekuvia, syömisestä ja tyttöjuttujen jauhamisesta nyt puhumattakaan. Miau!

PS: Jos jotakuta sattuu kiinnostamaan maailman suloisin bordercollievauva, suosittelen rakkaan pikkusiskoni uunituoretta blogia:

Ville, Annika ja aasinsiltoja

2011-12-01T22:59:00.001+02:00

Me vietettiin tänään Annikan ja Villen kanssa vallan rattoisa puolituntinen, ja ajattelin nyt jakaa meidän riemun myös teidän kanssa (se on vapaasti tulkittavissa oheisista kuvista). Sekä Annika että Ville on ihania mussukoita. Annika on niin pieni mussukka, että on jo nukkumassa, joten jaan tämän postauksen tekstiosion vain Ville-mussukan kanssa. Vähän pelottaa, mutta lupasin sille jo.

Jee! Moi. Oon Ville. En ymmärrä, miksi Elinaa pelottaa. Onneksi mä en pidä blogia, koska mä en osaa kertoa mitään.

Johan toi Ville päättää panostaa tähän toimeen! Mä kuitenkin kuuntelin kiltisti vaikka kuinka kauan Nightwishiä, kun Ville halusi. No, ei takerruta siihen. Ihanaa olla lomalla (oikeastaan "lomalla", koska osittain mun loma on vähän kyseenalaista eli asioiden priorisoimista eli luentojen skippaamista) keskiviikkoon asti. Huomenna menen tekemään sijaisuutta (voi kuinka rakastankaan sitä hommaa), ja illalla mennään Vilman kanssa katsomaan Aamunkoi. Kulta, mitä mieltä sä olet siitä?

Oon kateellinen. Se on varmasti huippu. Ihmiset on ollut niin fiiliksissä siitä, että ne on seonnut kesken leffan. Haluaisin niin nähdä sen elokuvan. Ehkä ostan sitten dvd:n ja katson sen tuhat kertaa kotona. Siinä on parhaat näyttelijät ja loistava juoni. Se todellakin toimii. Toisin kuin uusi Nightwish-albumi Imaginaerum. Siinä ei sen sijaan ole mitään hienoa, ei mitään mielenkiintoista eikä mitään, miksi ihmisen pitäisi se omistaa. En ole koskaan käyttänyt 20 euroa mihinkään niin turhaan. Sillä rahalla olisin nähnyt Twilightin kaksi kertaa.

Ville on niin hulvattoman hauska, että voi olla, etten kestä. Hauskasta puheenollen: Papu luuli mun varvasta tänään nakiksi. Voi reppanaa kuinka se säikähti, kun tajusi, että ihanan makkaranpalan sijaan puraisikin äitinsä varvasta. Puraisemisesta puheenollen (lisää hienoja aasinsiltoja) Pyry söi just hellästi palan mun jalkapohjasta. Onpa mun jalat rakastettavat. Ville, aasinsiltoja! Siltoja ja aaseja kops kops.

Poni tuli sillalle. Silta romahti lastin painosta. Kun pummi viettää yönsä sillan alla, niin Marco Bjuström viettää ne Sillanpäällä. Vaihda laajakaistasi Sonera-viihdepakettiin. Tiimarista saat kaikki tarvittavat materiaalit helposti. Osta Hartwallin puolentoista litran juomia, jaossa jopa miljoona euroa. Kotimaista ensi-ilta viihdettä Filmtownista. Huomenna on muuten itsenäisyyspäiväsjasyksynlakitettavat-juhla koulussa enkä tee siellä mitään. Melkosta. On muuten siistiä, kun tulee joulu. Joulu. Joulu on parhaimmillaan marraskuussa. Parastahan siinä on se odotus. Ensimmäiset kalenteriluukut, ensimmäiset jouluvalot. Oon varmaan yksi moraaliton kuluttajayhteiskuntaan kasvanut joulun aidon tunnelman pilaaja, mutta mua ei rehellisesti sanottuna edes haittaa joulun "kaupallisuus". Jokainen valitsee miten materialistisen joulun haluaa viettää. Mä myönnän avoimesti, että mulle joulun tuo osaksi se, että joulua tulee joka tuutista. Kyllä sen kestää aina sen yhden kuukauden. Lahjojalahjojalahjojaa! Sori Jeesus.

Tämän siitä saa, kun jättää miehen yksin koneelle lähtiessään valitsemaan huomisen päivän vaatteita. Voi luoja ja anteeksi rakkaat lukijat, lupaan, ettei tämä toistu. Joka tapauksessa valitsin kivat vaatteet huomiselle, ja kävin myös ryöstämässä äidiltä kivoja koruja. Mun salainen haave on pitää muotiblogia, mutta se olisi ehkä säälittävyyden huipentuma. Nyt en enää päästä Villeä kirjoittamaan, vaikka se niin laadukasta viihdettä olikin. Tunnelma ainakin välittyi niin tekstin kuin kuvienkin välityksellä (kops kops)!

Joululahjalista viron keskeltä

2011-11-28T10:53:00.001+02:00

Yritin aloittaa tämän postauksen viroksi, koska kirjoitin juuri kyseisellä kielellä aivan loistavan aineen (Minu sõber), joka käsitteli Vilman ulkonäköä ja kirjamieltymyksiä. Huomasin kuitenkin harmikseni, etten osaa sanaakaan viroa. Harmi se on lähinnä siksi, että ylihuomenna on tentti, josta pitäisi päästä läpi.

Epätoivoisen viron aineen jälkeen pyhä aikomukseni oli kirjoittaa muutama essee ja ainakin aloittaa referaatti, mutta päädyinkin tekemään joululahjalistaa. Tietenkin. Olen ylläpitänyt blogissani joululahjalistaperinnettä jo monen monta vuotta, joten mitä sitä suotta hyvää tapaa rikkomaan. Joka vuonna olen käyttänyt luovuuttani ja tehnyt tähän mennessä listan jo neljällä erilaisella tavalla. Lukuisten koulutöiden sijaan siis väkersin täällä tietokoneluokassa kera paintin ja kärsivällisyyden joululahjalistaa, joka oli tällä kertaa muodoltaan (tättärätäättärää) kollaasi!

Vaikken olisi koskaan uskonut tämän päivän koittavan ja minun haluavan jotain siivoamiseen liittyvää, kaikkein hartaimmin toivon pölynimuria. Koirankarvojen lakaiseminen harjalla ja rikkalapiolla on nimittäin melko haastavaa. Se on myös hyödytöntä, turhauttavaa ja hermojariistävää.

Mutta hei, torstaina alkaa joulukuu! Joulujoulujoulu, sitten mulla ei olekaan aikaa muuhun kuin joulukalenterieni luukkujen avaamiseen. Kyllä vain, olen täysi-ikäinen ja asun omillani, mutta äiti toi mulle kaksi joulukalenteria. Ettei lapsi tuntisi itseään hetkeäkään aikuiseksi.
Kivaa marraskuun kolmanneksiviimeistä päivää mussukat ja ja muistakaa nautiskella tästä jouluisesta vesisateesta sydämienne kyllyydestä!

Paluu!

2011-11-24T20:23:00.000+02:00

Heipähei mussukat! Siitä on tovi jos toinenkin, kun viimeksi edes yritin kirjoittaa blogiin. Jestas, en ole koskaan pitänyt yli kuukauden taukoa bloggaamisesta. Jotenkin hullusti tämä Tampereelle muuttaminen ja sen myötä elämäni täysi mullistuminen ovat vain vieneet ajatukseni kauas pois blogistani. Pohdiskelin hetken jopa aivan tosissani, että kannattaisiko tämä vain lopettaa, mutta päädyin siihen, etten voi. Olen kirjoittanut blogia rippikesästäni asti jokseenkin säännöllisesti, eli yli neljä vuotta, ja tässä ajassa rakkauteni bloggaamista kohtaan on kasvanut liian suureksi, jotta pystyisin lopettamaan.

Nyt teen pikapäivityksen tämänhetkiseen elämääni, ja sitten voin jatkaa kuin mitään taukoa ei olisi koskaan ollutkaan!

Nämä mussukat tykkää musta edelleen, mikä on hämmästyttävää kaikessa ihastuttavuudessaan. Nähdään vaan ihan liian harvoin, koska asutaan eri puolilla maailmaa. Tai ainakin Suomea. Voi, onpa ikävä.

Iloisena kakkosena (ei vaan muru) tulee Ville, joka on vieläkin ihan kiva. Oikeastaan tosi ihana. Ja tänään ollaan seurusteltu kaksi ja puoli vuotta, hyvä me!

Papu viettää nykyään viikot mun kanssa täällä Tampereella. Koiralle on paljon mukavampi jutella kuin seinille, ja pakkolenkkeily on myös rattoisaa!

Antti Tuisku on ihana, t. Elina 12-v., joka kävi viikon sisään kahdella keikalla. Laivalla se antoi mun laulaa mikkiin. Oikeesti. Voivoivoi pakahdun.

Värjäsin tukan itse. Ihan itse, ja siitä tuli punainen ja tumma, vaikka piti tulla kivan vaalea. On se ihan kiva nytkin.

Tulevasta sen verran, että äiti tulee huomenna kylään ja Ville ylihuomenna, eli elämä hymyilee tai ainakin virnistää. Tästä hetkestä: suurin motivaattorini rikkoa kirjoittamattomuuskausi oli se, että noin miljoona hommaa aina referaatista viron aineeseen odottelee tekemistään hyvin vihaisina.

Ja hei, kohta on joulu!

Lomasyys

2011-10-18T17:27:00.000+03:00

Oho, siellä on syksy! Piha on täynnä lehtiä eikä aurinko paista. Ulos ei voikaan mennä ilman takkia ja jouluun on enää pari kuukautta. Osaan nauttia tästä synkästä syksyyntymisestä (hups, se ei ole sana) parhaillaan käynnissä olevan loman voimin, kun ei tarvitsekaan olla iltoja yksin ja syödä sämpylöitä ympäröivässä pimeydessä.

On ihanaa olla kotona. Automaattista jääkaappia, seinänaapurittomuutta, jatkuvaa seuraa ja autoa osaa arvostaa ihan uudella tavalla. Ja nettiä, joka edes yrittää toimia, koiria, äidin naistenlehtivarastoa, omaa takapihaa ja vaikka mitä, voisin jatkaa listaa loputtomiin. Syksy tuntuu kivalta täällä, mutta auta armias, kun pitää taas palata Tampere-arkeen. Tampere-arkeen, joka oikeasti on ihan mukavaa. Kerron siitä joskus toiste!

Koiranpentu eli pienenpieni Pyry on muuten maailman valloittavin. Se ei enää pure hullunkiilto silmissään, eikä kyllä oikeastaan ole myöskään pienenpieni. Tassut sillä on jo kaksi kertaa Papun tassujen kokoiset, ja jalkojaankin se on kasvattanut kuin joku kirahvi. Mutta voi sitä rakkauden määrää: mulla esimerkiks on naamassa kolme kivasti hohtelevaa naarmua erään riehakkaan aamuherätyksen muistoina. Muppelispuppelis, on se ihana!

Mun pitäisi tehdä ihan hirveästi kaikkea, kun on loma, mutta enhän mä mitään tee. Aamupäivä käytettiin Vilman kanssa perinteisesti kahvia lipitellen ja Epäilyksestä suunnattomasti viihdyttyen. Nyt ajattelin suunnata itseni Villelle, voitaisiin edetä True Bloodissa muutaman jakson verran. Ah!

Myrskyjä päin opiskellen, tidii

2011-10-10T15:29:00.000+03:00

Tänään olen lukemiseen sidottu kahvinarkomaani. Viikonlopun olin yksi tauotta laulavista kuoron jäsenistä. Perjantaina olen kotiin riemumielin ryntäävä pikkutyttö. Nyt olen huono ihminen ja en lue.

Mikään ei tunnu niin mukavalta, kuin sähköpostiviesti siitä, että illan luento on peruttu! Tanssahtelin yksinäni hetken aikaa, tosin jumalat taisivat tulkita sen sadetanssiksi, sillä nyt vettä pisaroi maahan oikein urakalla. Onnistuin myös keittämään kahvia lukemisen tueksi, tosin vasta toisella kertaa. Ensimmäisellä kerralla vesi ei ilmeisesti osunut suodatinpussiin ja tuloksena oli haaleanruskeaa vettä. En lannistunut edes siitä, vaan jatkoin urheasti taivaltani läpi didaktiikan myrskyjen!

Myrskyjä on tällä viikolla luvassa useampia, ja niiden tuiverruksesta selviämistä tuskin auttaa kovasti torstainen Hämeenkadun appro. Otan nyt kuitenkin kaiken irti tästä opiskelijaelämästä, vähemmän tenttipuolesta ja enemmän kaikista muista puolista! Yksinasumisestakin yritän tällä viikolla nautiskella pyykkivuoron merkeissä, pitäähän sitä ihmisellä rentoutumishetkensä olla. Ei, en oikeasti rentoudu pyykkäämällä. Juttuni on tiskaaminen.

Laulattaa. Viikonloppu vierähti luonnollisesti lukematta ja iloisesti kuoroleirillä. En ole varmaan eläessäni laulanut kolmen päivän aikana niin paljon, ja kuten jokunen saattaa tietää, en ole lauluni suhteen säästeleväinen ihminen. Nyt siis laulattaa vielä tavallistakin enemmän, tietenkin. Läpi tenttien kuljen ma laulellen...

Loppuun viihdytän teitä vielä postiluukustani kolahtaneella kirjeellä:

Elina ja pyörä

2011-10-05T17:50:00.001+03:00

Tulin juuri ihkaensimmäisestä tentistäni, enkä tahdo sanoa siitä sanaakaan. Sen sijaan voisin vähän avautua pyöräilemisestä.
(Yritin ottaa ikkunasta käsin kuvaa mun polkupyörästä, mutta siinä olikin joku pensas edessä. Se on kuitenkin tuo punainen, jota osoitan taiteellisesti!)

Liikun täällä Tampereella paikasta toiseen polkupyörällä, ja siihen nähden, että se on aivan kamalaa, olen nauttinut siitä yllättävän paljon. On lähestulkoon mukavaa pyöräillä tasaista lehtien verhoamaa asvalttia kirpeän syysauringon paistaessa ja Club for Fiven laulaessa korviini. Toisaalta aamukahdeksalta kaatosateeseen pyörän selässä sukeltaminen on kaukana lemppariasioistani. Jos saisin päättää, ajaisin autolla.

Olen ehkä ainakin jonkin verran onnettomuusaltis ihminen, etenkin kun kyseessä on joku liikuntalaji. Pari viikkoa sitten pyöräilin seinää päin. Joo, se kuulostaa hulvattomalta noin ilmaistuna, mutta ei ollut yhtään hauskaa. Pyöräilin kiltisti oikeassa reunassa tunneliin ja katsoin, että kas, jalankulkija kävelee keskellä kevyen liikenteen väylää (en tiedä, onko se pyörätie vai jalkakäytävä, kun molemmat saa kulkea siinä!). Ajattelin tietenkin, että se väistää ihan vähän, että mahdun pyöräilemään sen ja tunnelin seinän välistä. Itsepintainen jalankulkijahan ei väistänyt ja huppista, törmäsin seinään. Ei ollut kivaa ja itketti. Päätin hankkia pyöräilykypärän!

Toinen pyöräilyyn liittyvä juttu on nopeus. Okei, pyörällä jokainen saa luonnollisesti liikkua ihan omaa vauhtiaan (toisin kuin autoillessa). Silti en vain käsitä, miksi alamäessä ja tasaisella ja aina kun pyörät vain pyörivät, polkeminen pitää lopettaa. Miksei voi edetä reippaasti, kun siihen olisi mahdollisuus? Ihmetyttää vaan. Tai sitten mä en osaa pyöräillä hitaasti (mikä voi olla selitys sille, että olen aina ihan tuskissani ja henkihieverissä pyöräilemisen jälkeen, hmm).

Olen oikeasti opiskellut koko päivän, pyykkivuoroa ja nyt tätä blogikirjoitusta lukuunottamatta, joten olen ansainnut tämän päivän Grey-annostuksen. Pus pupulit, onpa ihanaa kun on taas netti!

Ville kävi Tampereella

2011-09-30T18:51:00.000+03:00

Aloitan tämän kolmen kauhistuttavan viikon blogitauon jälkeen dna:n ylistyksellä.

Kiitos dna, kun ensimmäinen nettitikkuni oli valmistusvirheellinen. Kiitos, kun toinen oli yleisesti ottaen hidas ja huono. Kiitos siitä, että "muutaman päivän toimitusaikanne" tarkoittaa todellisuudessa muutaman viikon toimitusaikaa. Kiitos myös siitä, että saatuani nettitikun, minun pitää odottaa vielä muutama viikko, jotta sopimus astuu voimaan ja pääsen käyttämään tolkuttoman hidasta nettiänne. Olen iloinen valittuani teidän internet-yhteytenne.

Sitten voin siirtyä asiaan. Uskotte varmasti, että näiden kolmen viikon aikana on tapahtunut asia jos toinenkin, ja olisin tahtonut kirjoittaa niistä jokaisesta tänne. Sisälleni patoutuneet tunteet tekevät suorastaan kipeää: tarvitsen blogiani. Aloitan kuitenkin pureutumalla suoraan viimeisimpään jännään (jännään ja jännään) asiaan, joka minulle on tapahtunut.

Ville nimittäin oli Tampereella luonani kaksi yötä! Olen aivan tolkuton ikävöijä, ja vietän jokaisen hetken pienessä yksiössäni joko Greyn anatomiaa katsellen tai itkien ikävääni. Kenellekään ei liene vaikeaa uskoa, että olin onnesta soikeana, kun Ville-parka uhrautui vierailulle.

Ja voi kuinka meillä olikaan niin mukavaa! Ensimmäisenä iltana kiertelimme vain asuntoni (Nastola on koti, Tampereella on vain paikka, jossa nukun yöni) lähiympäristössä, mikä oli erittäin avartavaa. Eihän sitä nyt yksin huvita lähteä kiertelemään vierailla kaduilla vailla päämäärää. Poltettiin myös syysromanttisesti kynttilöitä, vaikka musta tuntuu, ettei Villeä kauheasti kiinnostanut, mistä valo tuli. Siinä vaiheessa kyllä sen mielenkiinto kyllä heräsi, kun kaadoin kuumat steariinit muutaman sentin päähän sen rakkaasta iPhonesta! (Haha.)

Keskiviikkona tehtiin hyvää ruokaa, jotain nimeltä opiskelijan meksikolainen pata. Mulla on tällä hetkellä vain yksi keittiöntuoli, joten leikittiin piknikkiä ja syötiin kaikki ateriat lattialla. (Tekeekö mieli tulla kylään?) Ruoasta puheenollen: Ville teki mulle myös pannukakkua. Mun piti ehkä ihan vähän auttaa sitä ja kertoa kohta kohdalta, mitä pitää tehdä, mutta pannukakkua siitä tuli! Taivaallista pannukakkua, kiitos muru.

Tampereiltiin rennosti ja kierreltiin vähän shoppailemassa, ihastelemassa Tampereen yleisilmapiiriä ja hakemassa Villelle bussikortti. Käytiin myös kahvilla ja pujoteltiin luonnollisesti istumaan kahvilan perimmäiseen nurkkaan, ja kukas se istuikaan viereisessä pöydässä - Simo Frangen tietenkin! Nyt ollaan nähty Tampereen tärkein nähtävyys, tai sitten ei...

Vielä viimeisenä tahdon kertoa meidän ihanasta yhteisestä ostoksestamme. Ostettiin nimittäin tiimipaidat! Eikö ole hirmu söpöä?

Tylsiä, jänniä ja epäoleellisia kuulumisia

2011-09-10T12:59:00.000+03:00

Ai mitä, mikä blogi? Jätän sekä pätevät että huonot selitykset väliin ja siirryn itse asiaan. Asiaan eli elämääni ja sen turhanpäiväisyyksistä jauhamiseen.

Minä, muutoskammoinen ihminen, joka menettää kahden viikon yöunet tukanvärjäyksen vuoksi ja tirauttelee kyyneleitä blogin ulkoasua vaihtaessaan, muutin. Muutin aivan yksin Tampereelle opiskelemaan yliopistoon. Kirjoitettuna se tuntuu taas hieman todemmalta, sillä en ole vielä aivan uskonut tätä todeksi. Milloin leiri loppuu, milloin pääsee taas kotiin syömään isin makaronilaatikkoa?

Ettei nyt menisi ihan herkistelyksi, voisin kertoa pintapuoleisesti parin viikon elostani. Tapahtumaa on ollut enemmän kuin koko tähänastisen elämäni aikana, joten yritän olla tiivis. Ei, vaan yritän kirjoittaa tiiviisti. (Eilen kielenhuollon ja kirjoittamisen kurssilla puhuttiin siitä, kuinka palaute annetaan kirjoitukselle, ei kirjoittajalle. Vertaisopiskelijoiden palautteesta ei saa kuulemma suuttua eikä muutoinkaan heittäytyä tunteelliseksi: en taida selvitä tästä.)

Yliopistossa on kivaa. Johan kuulosti lapselliselta. Kaikesta huolimatta siellä on. Olen tutustunut tähän mennessä moneen huippukivaan ihmiseen, luennot ovat kivoja, luentomuistiinpanojen tekeminen on aivan mielettömän kivaa, opiskelunoheistoiminta on kivaa ja yliopiston yleisilmapiirikin on ihan kiva.

Tästä yksin omassa asunnossa asumisesta en kitise ainakaan vielä, nyt olen positiivinen. Rakastan tiskaamista! Ja omaa, kukikasta ja punaista nojatuoliani. Olen nauttinut suunnattomasti saadessani järjestää kaapit oman mieleni mukaan, ja voiko henkilökohtaisen vessankaapin omistamista ihanampaa ollakaan? Toki ikävä kotia ja rakkaita puppanaihmisiä kohtaan syö paljon (kaiken) yksinasumisen riemuistani.

Johan oli taas maailman sekavin teksti. Ehkä ajatukseni järjestäytyvät tästä pikkuhiljaa, ja voin purkaa niitä muuallekin kuin äitille, Villelle tai Pulpulle ja muutenkin kuin toivottomana ja muodottomana huutoitkuna. Hei miten niin säälittävä?

Postauksen julkaiseminen siirtyi ja siirtyi ja siirtyi, koska en tahtoisi julkaista mitään ilman kuvia. Valitettavasti käytössäni oleva dna:n nettitikku on niin toivottoman surkea, että kuvien lataaminen nettiin on tällä hetkellä vain unelma kaukainen. Ensi viikon elänkin kokonaan ilman nettiä, sillä palautan tuon surkean kapistuksen takaisin ja hankin paremman. Sitten julkaisen kuvia ja postauksia ja kaikkea kivaa, enkä ole enää näin huono ihminen. Aamen.

Lähes rauhallinen nainen

2011-08-28T22:32:00.000+03:00

Mua jännittää. Jännittää niin paljon, että olen oikeastaan aivan turtunut siihen. Mistä tämän kaiken turtumuksen keskeltä huomasin jännittäväni? Ehkä siitä, että olen itkenyt tänään enemmän kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä. Tai siitä, että olen saanut hillittömiä raivokohtauksia, koska koiranpentu ei tule minun syliini, vaan kipittää ohitseni Villen syliin. Tai mahdollisesti siitä, etten ole pystynyt syömään koko päivänä muuta kuin karkkia.

Käytännön tilanne on nyt hieman epälooginen, vähintäänkin hölmö, sillä yliopisto alkaa huomenna (!!!!!), mutta saan kämpän vasta torstaina. Lähden maanantaista keskiviikkoon joka päivä aamukuudelta ja olen keskiyön aikaan takaisin. Ja olen pakannut tavaroitani vain sieltä täältä. Esimerkiksi sellainen pikkujuttu kuin vaatteistoni majailee vielä iloisesti omissa pinoissaan kaapissani. Voisin myös tehdä listan asioista, jotka sijaitsevat ympäri taloa ja jotka on "helppo napata mukaan kun muutetaan". En voi ymmärtää, miten täydellinen muuttaminen voi onnistua! Siis muuttaminen ilman, että tavaroita voi viedä vuosien ajan pienissä erissä. Hui.

Jonain mystisenä päivänä pitäisi vielä ehtiä Ikeaan ostamaan kaikkea kivaa ja yleishyödyllistä (kirjahylly, kokovartalopeili, jääpalamuotti, pitsaleikkuri...). Kuten lienee selvää, tästä omaan kotiin muuttamisen puolesta olen aivan innoissani. Vain itsensä kanssa iltojen viettäminen ei sen sijaan ole juttu, jota varsinaisesti odottaisin. Onneksi Greyn anatomian neljäs tuotantokausi odottaa kiltisti dvd-laatikossaan: elämänlaatuni säilyy vielä positiivisen puolella.

Voisin siirtää hysteerisen olemukseni sänkyyn hyperventiloimaan. Ei vaiskaan, olen totuuden nimissä tilanteeseen nähden häkellyttävän rauhallinen. Uni ei ehkä vielä tule, mutta onneksi on facebook. Aamulla iskee todellisuus, kun ei enää olekaan Vilmaa, jonka kanssa juoda aamukahvia. Tai siis ei ole enää aamukahvia, jota juoda Vilman kanssa. Lopetan ennen kuin menee yli, noin!

Nysvääjät liikenteessä

2011-08-24T22:26:00.000+03:00

Aurinko paistaa, ulkona on vielä syksyisen lämmin ja tuulinen sää ja tie vaikuttaa täysin jänis- ja hirvivapaalta. Ilonläikähdys välähtää sisällä, kun horisontissa siintää jumalaiset kolme numeroa: 100. Pitkään jatkunut kahdeksankympin hidastelu saa nyt riittää! Liikennemerkki lähesyty, edellä ei puksuta edes raskas ja nopeusrajoitteinen rekka ja mieli on korkealla.

Mutta mitä, miksei tuo tummanvihreä Opel kiihdytä? Satasen kaunis merkki on jäänyt kilometrien taakse, mutta epätasainen kahdeksankympin nopeus ei muutu. Ainoat ohituspaikat ovat yksinkertaisesti hengenvaarallisia ja pian sitä jo toivoisi, että edellä ajaisi sittenkin se Scanian logoa ylhäisessä hitaudessaan kantava möhkäle. Hermot kiristyvät kiristymistään, ja muutaman metrin jälkeen ne sanovatkin poks.

Olen huono hillitsemään itseäni ja tunteitani. Olen suorastaan suunnattoman surkea hillitsemään itseäni tyhmien autoilijoiden osuessa kohdalleni - tai ennen kaikkea eteeni. Tiedän, että hyvä kuljettaja sietää idiootteja maidonvalkeassa tyyneydessään ja ajaa alinopeutta hymy huulillaan. Minkä minä voin sille, että isä opetti minut ajamaan tehokkaasti paikasta A paikkaan B? Turhaa nysväämistä tulee välttää, oli ensimmäisen ajokertani tärkein pointti. Ja ensimmäisellä ajokerrallani taisin olla 12-vuotias.

En vain voi millään ajattelutekniikalla, en järkeen taikka tunteeseen vetoavalla, ymmärtää, mikä saa ihmisen ajamaan yli kahdenkympin alinopeutta. Auto on kunnollinen, tie on valoisa ja kaikin puolin hyväkuntoinen eikä mitään aihetta sietämättömälle hidastelulle näy. Jos pelottaa, voi ajamisen jättää jollekulle liikenneystävälliseen ajamiseen kykenevälle. Jos tavoitteena on säästää bensaa, voi työntää päänsä vessanpönttöön ja jättää kahvin väliin seuraavalla huoltoasemalla. Jos ajotapa on haittaava yleisen kiusanteon vuoksi, ymmärrän sen. Raivoissani.

Ville sanoi, että eihän se muutamankymmenen kilometrin matkaani juurikaan hidasta, mutta kyse ei ole siitä. Kyse on hermojariistävästä ylimielisyydestä tai käsittämättömästä välinpitämättömyydestä kaikkia muita liikenteenkävijöitä kohtaan. Ja tämä on yksinomaan ainoa ja oikea tapa nähdä asia.

Liikenteessä nysvääjät ovat pellejä.

Pinnallisuushömpötyksiä ja yleiskuulumisia

2011-08-21T17:45:00.000+03:00

Viikon päästä alkaa "koulu" ja kahden viikon päästä asun jo Tampereella. Mitä ihmettä mun kuuluisi tehdä näinä viimeisinä hetkinä tässä minulle niin rakkaassa ja kaikin puolin ihanassa kyläpahasessa? En ole saanut vastausta kysymykseen miltään taholta, joten järkevä tekeminen ja viimeiset hyvästelyt ovat suurimmalta osalta jääneet tekemättä. En ole (vielä) tehnyt kyyneleet silmissä kierrosta Rakokiven keskustassa tai käynyt syömässä ABC:llä isoja ranskalaisia ranskanperunamausteella liikuttuneena sen herättämästä nostalgiasta.

Sen sijaan olen tylsistynyt kuoliaaksi yksinäni kotona. Tällä hetkellä yksin kotona oleminen tarkoittaa jatkuvaa koiran tuotosten (paskaksi kutsutaan) siivoamista ja hirviöhampaiden välttelyä. Villen kanssa vietettiin eilen romanttinen illallinen Mamma Mariassa, mutta siihen hohdokas tekeminen onkin jäänyt. Äsken katsottiin isin kanssa Blondin kosto (melkein harmittaa yks juttu, jonka kerron dramaattisesti tän postauksen lopussa) ja sitä ennen käytiin shoppailemassa mulle Prismasta kaikkia yksinasumisjuttuja kuten kattiloita ja mikroaaltouuneja.

Tiedän, ettei tämä ole muotiblogi, eikä tämä koskaan ikinä milloinkaan tule olemaankaan, ei pelkoa. (Äiti vihasi yli kaiken Egotripin laulua, jossa laulettiin: "Hei älä koskaan ikinä muutu", koska on väärin sanoa "koskaan ikinä". Anteeksi äiti.) En voi sille mitään, että mun elämän jännittävimmät aiheet keskittyy ilmeisesti tällä hetkellä näköjään pinnallisten tyttöjuttujen ympärille.
Ostin nimittäin eilen pinkin huulipunan ja luomivärijutun! Päätin ruveta tyttötytöksi ja opetella käyttämään molempia. Ainakin erityistilaisuuksissa. Tai yksin kotona. Tai suihkussa. Toinen rakkausjuttu on mun lepakko-velhonviitta-laatikkopaita. Musta on ihanaa liihottaa ympäri maailmaa tuntien itseni Tylypahkan professoriksi! (Professoriksi siksi, että olen liian vanha ollakseni oppilas, nyt iski ikäkriisi)!

Ettei mun lupaukset liiallisista pinnallisuushömpötyksistä ja dramaattisista paljastuksista unohdu, voisin kertoa nyt asian, jonka kirjoittamista ja ääneen sanomista olen välttänyt tiistaista asti. Kävin tuona tuikitavallisena tiistaipäivänä nimittäin kampaajalla. Saan pienen identiteettikriisin (ikäkriisi ei yksinään riitä) joka kerta kun katson peiliin. Olen ollut blondi oikein luontevasti viimeiset neljä vuotta. En tunne itseäni enää!

Nyt on pakko tehdä muutama huomio heti tähän perään äsken kirjoittamastani tekstistä. Ensinnäkin sulut (sulut) ovat näköjään lemppariasiani. Onneksi ne tekevät tekstistä niin paljon jäsennellymmän ja harkitumman. Toinen juttu, jota en vain tahdo (jaksa) tämän niin hurjan onnistuneen rakenteen jälkeen muuttaa, on dramaattisen tukka-avautumisen epäonnistuminen. Ehkä ensimmäisen kuvan ylivalottuneisuus hämäsi jotakuta? Viihdyttykää siitä että olen vähän tyhmä!

Rakkaimmat kirjat

2011-08-10T23:31:00.004+03:00

Rakastan lukemista ja ennen kaikkea rakastan kirjoja. En ymmärrä, kuinka voidaan väittää, että kirjat siirtyvät lopulta kokonaan tietokoneille ja iPad-tyylisille ratkaisuille. Tiiliskiven kokoisen kirjan kuuluu tuntua tiiliskiveltä ja vanhan kirjan kuuluu olla hieman kellastunut. Ja kirjojen kuuluu tuoksua itseiltään! Harry Potter ja salaisuuksien kammio -kirja oli (loogisesti) ensimmäinen Potter, jonka luin, ja kirjan tuoksu saa minut vieläkin siihen hurmokseen, jonka se 9-vuotiaassa Elinassa herätti. Mitä kaikelle tälle tapahtuisi, jos "kirjoja" luettaisiin ainoastaan persoonattomilta näyttöpäätteiltä?

Tämän syvän rakkauden valossa on suorastaan kummallista, etten ole nelivuotisen blogiurani aikana tehnyt kertaakaan varsinaista lempikirjani-postausta. Päätin, että nyt on korkea aika korjata vääryys. Muutaman viikon päästä aloitan yliopisto-opiskeluni, joten nyt on käsillä viimeiset hetket, kun minun ei tarvitse omata älykkäitä mielipiteitä ja käyttää hienoja sanoja lempikirjoistani, joiden ei vielä tarvitse olla maailmankirjallisuuden merkittävimpiä klassikoita. Tai muuta yhtä hienoa. Tadaa!

Riikka Pulkkinen: Totta
Taisinkin jo talvella hehkuttaa tätä kirjaa bloginikin puolella, mutta loistavuudessaan sitä ei voi hehkuttaa liikaa. Kirja herätti minussa tarinana valtavia tunnemyrskyjä. Kirjoituksena se herätti minussa piilevää kateutta, sillä teksti oli niin loppuun asti mietittyä ja kaunista ja monieleistä olematta silti liian vaikeaselkoista, että antaisin ainakin vasemman käteni pystyäkseni samaan.

Paolo Coelho: Veronica päättää kuolla
En ymmärrä, miksi olen lukenut Coelholta vasta kaksi kirjaa, vaikka olen jumaloinut molempia. Portobellon noidan peittosi heittämällä Veronica päättää kuolla, joka on muutaman päivän mittainen tarina tytöstä, joka yrittää päästää itsensä päiviltä. Kirja on oivaltava ja hienostelematon ja pelottavan samaistuttava.

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus
Kolmastoista kertomus on hiukan mystinen tarina, joka kertoo tarinoista ja kaksosista, ja joka jo itsessään on ylistys tarinoille ja kirjoille. Kaltaiseni kirjarakastajan tulinen rakastuminen oli näin ollen itsestäänselvyys, enkä voi kuvitella kenenkään muunkaan kaltaiseni (hullun) vain kulkevan kirjan ohi. Tämäkin kirja hivelee sieluani ihastuttavalla kerronnallaan.

John Irwing: Garpin maailma
Olen näköjään kerrontaorientoitunut, sillä mieleni tekee jälleen ylistää kirjailijan kertojanlahjoja. Irwing voi tehdä mistä tahansa kiinnostavaa ja hän voi tehdä mistä tahansa uskottavaa. Garpin maailma on mahtava, järkyttävä, naurattava ja hämmästyttävä, näin muutamia adjektiiveja mainitakseni. Se on huolellinen ja huoleton elämäntarina, johon (yllätys yllätys) ihastuin syvästi.

J. K. Rowling: Harry Potterit
Olen todella iloinen ja ylpeä saadessani kuulua niin sanottuun Harry Potter -sukupolveen: me saimme elää ja kasvaa Harryn mukana. Toivoimme pöllön tuovan meille 11-vuotiaana kirjeen Tylypahkasta ja odotimme kärsimättöminä seuraavia osia. Nykyään on mahdollista lukea koko kirjasarja yhdessä viikossa, mutta meidän piti odottaa vuosia, jotta kirjat ehdittiin kirjoittaa, julkaista, suomentaa ja julkaista. Harry Potterit ovat minuun varmasti syvimmin ja pisimpään vaikuttaneet kirjat ikinä. (Lempparini on kaikkien näiden vuosienkin jälkeen Azkabanin vanki.)

Tarinamme

2011-08-07T15:53:00.000+03:00

Hei! Täällä kirjoittavat Vilma, Elina, tyhjä kulhollinen popkornia (jolloin se ei enää ole popkornia) ja ei vielä aivan tyhjä skumppapullo.

Vilma: Elinan viikunayskiessä yritän pohtia sitä, miten tuo satumaisen ihana olento eksyi elämääni. Kaikki alkoi vuonna 2007.

Elina: Silloin vihasimme toisiamme mitä syvimmin. Vilma oli suorastaan pelottava pinkkeine otsatukkineen, ja minä käsittämättömän ärsyttävä kaikkine koirineni. Emme toki vihaa toisiamme enää, joten jotain taisi käydä. Hmm.

Perimmäinen syy oli se, että riparilla samassa pienryhmässä kanssamme ollut poika kävi suihkussa. Se lämmitti välimme heti. Rakkautta ensi vitsistä, hahahaa.

Johan kuulostaa inside-jutulta, Vilma-rakas. Sitähän se luonnollisesti oli: juttu, jota kukaan muu ei ymmärtänyt, saati pitänyt hauskana. Se sai meidät ymmärtämään, että olimme luodut toisillemme. Tai että ainakaan riparista ei tulisi aivan täyttä tuskaa.

Riparin jälkeen päädyimme vetämään kerhoa. Sinne tuli yksi lapsi. Jostain syystä ei tajuttu lannistua, vaan vedettiin kerhoa seuraavat kolme vuotta. Lapset, aiheet ja tilat vaihtuivat, mutta meillä oli aina ah-niin-hulvatonta.

Ah-niin-hulvatontapa hyvinkin. Lapset eivät kestäneet meitä, emmekä me toisinaan lapsia, ja juttumme naurattivat ainoastaan meitä. Yläasteella esimerkiksi jokainen vihasi meitä, saanen viitata tähän postaukseen. Lukiossa sama linja jatkui, kunnes Vilmasta tuli koko maaaaailman puheenjohtaja.

Ah, oma pieni diktatuurini. Oppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana komensin kaikki tykkäämään meistä. Einy. Todellinen syy oli se, että meistä tuli vihdoin nättejä. (Ihan oikeasti, olisitte nähneet meidät yläasteella.) Tajuttiin oma arvomme, kypsyttiin, löydettiin omat vahvuutemme.

Ja päätettiin, ettei pinkki otsatukka tai kirkkaanpunainen yleistukka herätä positiivisia tunteita. Kenessäkään. Oikea syy "kukaan ei enää vihaa meitä!!!" -harhakäsitykseen taisi olla se, että löysimme ihkuihanat poikaystävät, joista ei enää tarvitsekaan jutella.

Joo, terkkuja vaan. Elinan kanssa kuljimme käsi kädessä läpi lukion, ja toki myös taloon autioon, ja en ymmärrä miten mun on tarkoitus jatkaa elämääni kun se muuttaa Tampereelle.

Suunnitelmissani on, että pakonomaisen tarpeen kourissa laitan Vilmalle päivän mittaan n. 47 042 viestiä, joissa kerron hauskoja juttuja. Hauskoja juttuja, joita kukaan muu ei luonnollisestikaan ymmärrä. Elämämme kuihtuu olemattomiin...

Yritin äsken miettiä, mikä Elinassa on parasta. Kaikki? Maailman kaunein nainen, uskomattoman älykäs ja lahjakas ihminen, jolla on tunnetta ja tahtoa. Meillä on selittämätön yhteys ("Tiiätkö niinku.." "Joo, niinpä! Hahhaaaa."), jollaista en ole aiemmin saanut kenenkään kanssa. Tiedän, että Elina on mun puolella jokaisessa mahdollisessa asiassa.

Vilmakin on ihan kiva! Nyt hyvää illanjatkoa toivottavat Vilma, Elina, yhä edelleen tyhjä popparikulho ja äkkiarvaamatta tyhjentynyt skumppapullo. (Ja Vilmahan on yleisesti ottaen maailman paras. Ei kukaan muu voi koskaan olla niin ... täydellinen. Rupean kohta itkemään.)

Kiva kesä

2011-08-04T18:36:00.000+03:00

Rakastan kesää. Ehdottoman rakkauden ehtoina on se, ettei ole töitä tai muuta vastaavaa ikävyyttä ja se, ettei ole hyttysiä. Nyt kesä onkin jo niin pitkällä, että kummatkin pahuudet voi unohtaa ja nauttia täysillä!

Kuvat on eiliseltä, kun saunottiin, uitiin ja syötiin Villen mummon ja papan mökillä. Myönnän, etten ole kunnon suomalainen mökki-ihminen, mutta illan mittainen mökkeily ja ulkohuusseilu on vielä luettavissa mukavaksi kesäpuuhaksi.
(Kuvasin Villen ah-niin-ihanalla iPhonella, ja pakko myöntää, että ei se nyt varsinaisen tuskaista ollut, ja tuloskin on ihan siedettävä... Tykkään kaikesta huolimatta mun pinkistä nokialaisesta (ja rahoistani) tarpeeksi edes kiinnostuakseni kyseisestä laitteesta.)

Tämä päivä on ollut oikein malliesimerkki ihanasta kesälomapäivästä. Herättiin Villen kanssa kahdeltatoista ja syötiin aamupalaa kaksi tuntia Hassut hurjat hirviöt -elokuvan merkeissä. Kun elokuva on tarpeeksi järjetön, ei haittaa, vaikka nukahtaa välillä! Toisin sanoen leffa oli juuri mun makuun. Sitten käveltiin auringonpaisteessa kauppaan ostamaan ruoka-asioita ja tehtiin kahdestaan superhyvää nuudelikana-asiaa. Okei, aamupäivän tunnelmaa laski hitusen se, että kahvimaito puuttui, eikä mun pää ymmärtänyt, ettei kahvia saa nythetisamantien. Tyhmä pää.

Toissapäivä oli toisenlainen malliesimerkki ihanasta kesälomapäivästä, kun lähdettiin Vilman ja Jukan kanssa Särkänniemeen Särkänniemeen! Kaikki tietää, että siellä on aina kivaa, joten mitä sitä suotta hehkuttamaan. Iällä ei ole väliä, jos tahtoo juosta älykovaa laitteesta toiseen (ei sillä että me oltaisiin tehty niin, ehei), mutta hyvinvointia tämä kahdeksantoista vuoden hurja ikä rupeaa painamaan. Siis mitä, eihän mulle ole ikinä ennen tullut huono olo missään laitteessa!

Viikon päästä noilla pikkusilla on jo alkanut koulu, mutta mun loma vaan jatkuu! Ja jatkuu ja jatkuu, sillä mulla ei ole aivan tarkkaa tietoa siitä, milloin mun opinnot alkaa. Aihe ahdistaa mua niin paljon, että oon lähinnä vältellyt asian selvittämistä. Toivon syvästi, että esimerkiksi joku kiva pöllö lentää mun avonaisesta ikkunasta sisään mukanaan pergamentti, jossa kerrotaan, milloin ja minne mun kuuluu mennä. Pöllöä odotellessa.

Nautitaan vielä viimeisistä kesäpäivistä, eiksjeh? (Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä, älkää tappako minua...)

Vauva tuli taloon

2011-08-01T19:24:00.000+03:00

Onpas mun blogista tullut yllättäen kovin koirapainotteinen, mutta ei anneta sen häiritä. Nimittäin meidän taloon muutti lauantaina pienenpieni paketti, pienenpieni ja maailman suloisin paketti nimeltä Pyry. Ei sellaista ihanuutta vaan voi olla mainitsematta (tai ihan vähän hehkuttamatta).

Pyry on 7-viikkoinen bordercollie, jota on yksinkertaisesti aivan pakko rakastaa. Kuten fiksuimmat voivat päätellä, kyseessä on poika. Meidän kaikki viisi koiraa ovat aina olleet tyttöjä, joten tämä on hieman jännittävää. Uusi rotuhan ei sitten ole lähellekään niin jännää, hohhoh. Oon kyllä aivan innoissani ja onnessani tästä rotuvaltauksesta, vaikka mitä muuta siitä ton pikkuprinssin kanssa voisi ollakaan!

On käsittämätöntä, miten jossakin noin minikokoisessa riittää virtaa ja vauhtia kiitämään taloa/takapihaa/kodinhoitohuonetta/kaapinalusta ympäri sellaista vauhtia! Tuntuu, että kun kääntää katseen hetkeksi pois, se on siirtynyt unten mailta tuhoamaan esimerkiksi kivilattiaa. Vilman kanssa kehiteltiin jo teoria siitä, kuinka bordercollieiden nopeuden salaisuus on kyky teleportata. Nyt Pyry-raukka varmaan itsekin luulee niin, höppänä!

En tajua, miten kestän muuttaa pois, kun jotain näin ihanaa ja valloittavaa ja elämänlaatua parantavaa asuu kotona, mutta ilmeisesti mun on pakko. Saatan vahingossa pakata sen johonkin muuttolaatikkoon ja tutustuttaa sen Tampereen paremmuuteen! Todellisuudessa vapautan Papun aina toisinaan "pahanhajuisen pennun" seurasta. Papun ilme on nimittäin pennun läheisyydessä juurikin sellainen: "hyi yäk". Voi reppanaa.

Kuume oikeasti omaan koiraan kasvaa tässä kohisten, joten odotan aivan onnessani sitä, että muutetaan Villen kanssa johonkin kivaan kaksioon ja otetaan ikioma koiravauva. Ja voi olla, että ton tehopakkauksen myötä joudu(taa)n harkitsemaan rotua uudestaan. Hihi, bordercollie, hihi, Pyry.

Metsäretki metsään

2011-07-28T12:06:00.000+03:00

"Äiti, mä vihaan paikallani istumista, onko mun ihan tosi pakko?"

"Nyt tyhmä koira pysyt siinä että äitistä ja susta tulee hieno kuva."

"Elina, Elina, ota musta tällanen kuva, jookojookojooko!"

Kaikki koirat ei sano "mau", mutta Papu-koira sanoo. Mau.

"Onneks mullon tää iPhone jolla voidaan suunnistaa kotiin vaikkei olla edes eksyksissä."

Suuntana Tampere!

2011-07-26T10:17:00.000+03:00

Edellisen postauksen tarinamaisen lupauksen mukaan palaan nyt takaisin viime perjantaihin. Mun töiden jälkeen lähdettiin siis äidin kanssa kiireenvilkkaa Tamperetta kohti, sillä arvatkaa mikä mua syksyllä odottaa?

Tampereen yliopisto! Pääsin opiskelemaan suomen kieltä, ja nyt voitte monen muun tapaan heittää hulvattoman vitsin: "Etkä osaa sitä tarpeeks hyvin vielä?" Ha ha. Joka tapauksessa perjantain ykköstehtävä oli käydä katsomassa (mun tulevaa) asuntoa ja siinä samalla suorittaa yliopistoon ilmottautuminen alta pois. Hui.

Yliopistolla mulle tuli sellainen olo, että en ehkä kuulukaan tänne. Kanslian jonossa tunsin itseni niin pieneksi ja säälittäväksi ja tyhmäksi, että yläaste kuulosti ajankohtaisemmalta. Kansliatädin antaman kalenterin aiheuttaessa hillittyjä ilonkiljaisuja yritin muistuttaa itseäni: "Elina, yliopisto. Ei ala-aste, ei yläaste, ei lukio. Turpa kiinni." Onnistuin heikosti.
Todellisuudessa olen tietenkin aivan onnessani, käytännön asiat tuntuvat vain toisinaan hieman kauhistuttavilta.

Asunto oli ihana. Pikkuriikkinen yksiö, mutta mihin sitä yksi tyttönen isompaa tarvitsisi. Nyt vuorossa on sitten kalusteiden ja yksinasumistavaroiden hankkiminen! Kyseessä on lähes yhtä jännittävä tapahtuma, kuin edellä mainittu yliopistoon ilmottautuminen. Asunnon tulee nimittäin olla tosi kiva, sillä istun kaikki illat yksinäni pienessä yksiössäni ja leivon sämpylöitä tai katson Greyn anatomian kolmatta tuotantokautta kolmatta kertaa.

Lallatilaa. Sellaista jännää tapahtuu syyskuun alussa, ja tuntuu etten malta odottaa (etenkään sitä sämpylöiden leipomista). Apua!

Elina täs moi

2011-07-21T21:36:00.000+03:00

"Elina täs moi."
Noin mä aloitin aina pienenä puhelut, joita soitettiin lankapuhelimilla kavereille jännittäen, että vastaako se söpö isoveli vaiko pelottava äiti. Oli sekin hurjaa aikaa, vaikka se nyt ei ole tippaakaan mun pointti. Mikä pointti? Teki vaan mieli aloittaa sanomalla: "Elina täs moi." Noin.

Ensin voisin sanoa muutaman sanasen Harry Potterista, joka käytiin Villen kanssa jo viikko sitten katsomassa (2D:nä luonnollisesti). Se oli ihana ja kurkku tuli kipeäksi kyyneleiden nieleskelemisestä! Nuo yhdeksän sanaa saavat riittää, sillä vihaan spoilaamista enkä ole ainoa. Etenkin jos kyse on kirjoista. Olisittepa nähneet mut kun viimenen Potter oli ilmestynyt. Engalnninkielisen jälkeen lopetin internetin selaamisen, ja suomenkielisen jälkeen lukkiuduin huoneeseeni ahmimaan ja sammutin puhelimeni. Pelkäsin, että joku ihan silkkaa ilkeyttään laittaa viestin: "Iiiiik, Harry kuoli/ei kuollut!!".

Harry Potterista sujuvasti tähän päivään. Tänään meillä nimittäin oli Vilman kanssa aikomuksena seikkailla kesäisesti. Ensin me istuttiin kaksi tuntia sohvalla juomassa kahvia, ja kun idea seikkailemisesta muistui mieleen, kaikki seikkailupaikat oli jo suljettu. Niinpä lähdettiin ABC:lle syömään. Tai Vilma söi. Mä vaan vähän sen ranskiksia. Fiilis oli kyllä kuin Senssissä konsanaan: Mopokypärien kanssa hengailevat pikkupojat tuijotteli meitä koko ajan niin kuin koiranpennut, ja ällöt ja vanhat raksamiehet tuijotti meitä niin kuin ... ällöt ja vanhat raksamiehet? Huhhuh, Vilma ja sen korkokengät.

Huomenna lähdetään äidin kanssa Tampereelle, ja siitä sitten silloin lisää. Kuulostan ihan joltakin niistä lastenohjelmista, joiden kuvat eivät liikkuneet ja joissa oli vain yksi kertojaääni: "Ja niin Hannu ja Kerttu karkasivat, mutta se onkin sitten aivan toinen tarina." Huomaako, että oon aivan asteen verran hysteerinen? Sitä se lasten kanssa työskentely teettää.

Italia: Millainen se oli?

2011-07-15T13:44:00.000+03:00

Italia on jo pitkään ollut mulle se maa, johon pitää päästä, joten olin varautunut rakastumaan. Siksi rakastuminen ei tuntunut hämmentävinä sydämentykytyksinä ja arvaamattomina ihastuspuuskina, vaan tasaisena onnen lämpönä koko ajan ja joka puolella. Italia oli ihana.

Asuimme "pienessä" vuokramökissä ("mökissä") muutama sataa kilometriä Roomasta johonkin suuntaan. Hitusen noloa myöntää, ettei osaa tarkalleen kertoa, missä oli, mutta kaunista siellä oli! Mutkittelevaa, ylös ja alas liikkuvaa maaseutua ja paljon auringonkukkia. Mökki, joka totteli paljon sujuvammin nimeä huvila, oli valtava, 300 vuotta vanha ja, no, upea.

Aurinko kuuluu tietenkin olennaisena osana etelänmatkaan, joten pakkohan siitäkin on sanoa muutama sananen. Se paistoi kiltin kuumana koko viikon ja rusketti myös pikkiriikkisen. Noin.
Mitä muuta olennaista Italiasta on kerrottava? Siellä oli viiniä. Paljon halpaa viiniä joka aterialla ja joka välissä.

Siellä oli myös pitsaa ja pastaa (oho). Pitsa oli todella hyvää, mutta viikon jälkeen se tuli nätisti sanottuna korvista ulos. Pastaan en varmaan kyllästy koskaan, t. tuleva pelkällä makaroonilla elävä opiskelija.

Suloisia pikkukujia ja vaikuttavia kirkkoja löytyi kylästä kuin kylästä jokaisen nurkan takaa. Kuinka ihanaa olisi asua talossa, joka hehkuu historiaa ja jonka postilaatikko on kirjailtua posliinia.

Sellainen oli Italia! Teen vielä toisen Italia-jutun siitä, mitä kaikkea jännää tehtiin. Nyt en jaksa istua enää hetkeäkään paikallani, joten voisin mennä vaikka kiusaamaan Annikaa. Ciao!

Pulpu 19v.

2011-07-12T16:18:00.000+03:00

Tällä kertaa luvassa ylioppilasjuhlia ja Italiaa! Haha, no ei todellakaan.
Kronologisuus on todella kärsinyt blogissani pahemman kolhun, ja todennäköisesti huomaan tekeväni yo-postausta marraskuun puolessavälissä ja Italia-postausta syyslomalla, jota yliopistossa ei taida edes olla. Ei kuitenkaan anneta tällaisten pikkuseikkojen häiritä, vaan keskitytään muihin asioihin.

Kuten Vilman perjantaisiin synttäreihin.

Ville sanoi osuvasti, etten ole koskaan käyttänyt kenenkään pippaloihin niin paljon aikaa ja vaivaa, kuin tämän tyttösen 19-vuotiskekkereihin. (Olikohan Ville katkera?) Tein omin pikku kätösini pipareita ja kakun, ja pisteenä i:n päälle koristeetkin väänsin ihan omin voimin. Työkaverini opetti minua töissä tekemään kakunkoristeruusuja. Muovailuvahasta. Onneksi muovailuvaha ja marsipaani ovat loppujenlopuksi hyvin samankaltaisia, ja ruusuista tuli lähes ruusun näköisiä! "En mä olisi ikinä uskonut, että sinä osaat tehdä noin hienoja ruusuja", sanoi äitikin nätisti.

Synttärisankarimme oli tällä kertaa pieni seepra ja ilta meni mukavasti hujahtaen. Vilman ja Jukan tekemä mansikka-asia (booliksi taitavat kutsua) oli mainiota ja mun leipoma kakkukin kelpasi muutamalle (lähinnä Villelle). Yritettiin myös kuunnella Lady Gagaa täysillä, mutta pojat rajoitti menoa ikävästi, ja sitä piti kuunnella ihan turhan hiljaisella. Tyhmät pojat.

Sitten kun mä täytän 19, en enää asu tällä idyllisellä pikkupaikkakunnalla (köh), mutta toivon juhlien silti olevan yhtä Gaga- ja seepratäyteiset. Tästä arvoiuksellisesta viittauksesta kerron lisää sitten kun asiat ovat varmistuneet ja muuttuneet ja sitä rataa. Elämästäni tulee mahdollisesti jännää, hui!

Onnea Vimmuti!

Ihana kesäilta

2011-07-10T21:18:00.000+03:00

Selittelykertomus

2011-07-09T19:13:00.000+03:00

Hyi Elinaa, kun Elina palasi Italiasta jo kokonainen viikko sitten, eikä ole avannut Bloggeria kertaakaan lomaltapaluunsa jälkeen. Elinalla on kuitenkin suoranainen arkisto koottuja selityksiä, joten.

1.
Aloitin työt. Riittääkö se? Aloitin 3-5-vuotiaiden lasten hoitamisesta ja vahtimisesta koostuvan työn, tuleeko sääliä?

2.
Vilmalla oli synttärit. Olen koko viikon leiponut kakkuja ja keksejä ja marsipaaniruusuja (minä itse!), metsästänyt lahjoja ja harjoitellut puhetta. Ainakin suurinpiirtein.

3.
Äiti on tunnetusti valokuvahysteerikko ja olisin tahtonut tehdä Italia-postauksen samantien. Odottelen, että kuvat saa siirtää konelle ja kerron matkasta sitten. (Yleisesti ottaen oli ihanaa!)

Siinä oli superkootut selitykset, lupaan että keksisin vielä lisää. Nyt palaan yksinäisyyteeni potemaan Vilman eilisiä synttäreitä, ja yritän hiillostaa äidin kuviensiirto-operaatioon.

Palaan pian! (Huomaako mun huonon blogiomatunnon jostain...?)

Moi oon Italiassa!

2011-06-27T00:00:00.000+03:00

Täällä ei ole ainakaan ikävää, kylmä ei varsinaisesti vaivaa ja maisemat ovat jokseenkin siedettäviä.
<3

Palaillaan asiaan kun tulen kotiin!

Provinssista ja ihmisten pelleydestä

2011-06-25T13:00:00.001+03:00

Lontoon, yliopistosta saapuneen kirjeen ja neljän tunnin yöunien jälkeen suunnistin mitä pirteimpänä Provinssirockin rentouttavaan rauhaan kera Villen ja Vilman. Rehellisesti festarit olivat viimeinen asia, jotka sillä hetkellä teki mieli kokea. Esimerkiksi oma sänky, kahteentoista nukkuminen ja Lontoon ostosten tyytyväinen hipeltäminen olisivat tuntuneet kovasti mielekkäämmiltä. Kaikesta huolimatta festareilla oli odotuksetylittävän mukavaa!

System of a Downin näkeminen oli unelma. Festariruoka maistui asiaankuuluvan rasvaiselta. Kumpparimeri ilahdutti suunnattomasti. Ihmiset olivat suomalaisiksi suorastaan sosiaalisia. (Mikä alkoholi?!) Ja seura oli ainakin omasta näkökulmastani parasta mahdollista!

Isoon tapahtumaan mahtuu monenmoista porukkaa, ja siksi järkyttymiseni oli varmaan naiivia. Olen kuitenkin niin pöyristynyt ja raivoissani eräästä tapauksesta, että jaan tilanteen myös täällä.
Linja-autossa matkalla festarialueelta juna-asemalle eräs nainen sai sairaskohtauksen. En (onneksi) ollut niin lähellä, että olisin nähnyt itse tilanteen, mutta hän tärisi ja meni tajuttomaksi. Luonnollisesti bussi pysähtyi ja paikalle soitettua ambulanssia odotettiin paikalle. Pienessä tilassa vallitsi yleinen hysteria: apua mitä tapahtuu, onko hän kunnossa, täällä on ahdasta, onko hän kunnossa, avatkaa ovet, mitä tapahtuu.

Kuitenkin yksi älykkyyttä huokuva mieshenkilö näki tilanteen itselleen turhan ikävystyttäväksi.
"Miks vitussa me ei jatketa matkaa, eihän kukaan oo kuollu."
Eihän kukaan oo kuollu, ei, eikä tollanen kohtaus nyt varmaan ole mitenkään hengenvaarallista. Joo, heitetään toi tajuton nainen tohon pihalle odottelemaan sitä ambulanssia! Sullahan on kuitenkin varmaan kova kiire kotiin kittaamaan lisää kaljaa, tietenkin se tarve menee tämän ihmisen pelastamisen edelle. Jestas, eihän nyt sun kustannuksella voida tehdä yhteistä hyvää!

Olen vieläkin niin raivoissani, että en oikein saa asiaani ilmaistua. Missä on toisista välittäminen, missä epäitsekäs auttamisen tarve? Ei, tilalla on oman edun sokea tavoitteleminen, aivan sama vaikka se kustantaisi muutaman mitättömän ihmishengen. On kliseistä sanoa, että mieti itsesi toisen paikalle. Entä jos sinä, saatanan pelle, olisit saanut kohtauksen täyteenahdetussa festaribussissa, pitäisikö silloin jatkaa matkaa koska ethän sinä vittu ole kuollut? Tietenkin tämä oli vain yksi idiootti, mutta uskon, ettei tapaus ollut ainoa. Varmasti on niitä, joiden mielestä pelastusvene voisi lähteä liikkeelle uppoavan laivan luota heti, kun itse on kyydissä. Heihei te kuolevat, ette nyt mahdu tänne, koska tarvitsen viisi penkkiä nukkuakseni.

Uskotteko, että sain vain vaivoin hillittyä sanaisen arkkuni avaamisen ja vähän brutaalimpien keinojen käyttöönoton? Mies (tai ehkä se saatanan pelle oli parempi nimitys) oli huomattavan isokokoinen, joten ajattelin, että oli kaikille parasta antaa hänen yksinään olla pelle ja keskittyä itse poissa tieltä pysymiseen. Nyt yritän rauhoittaa itseni tästä raivosta, jälleen.

Provinssissa oli ihan kivaa!

Lontoo!

2011-06-23T14:29:00.000+03:00

Oho, olenpas taas jäljessä elämästäni. Nyt kuitenkin olen tarpeeksi toipunut Lontoon ja Lontoon jälkeisen Provinssirockin jälkeisestä väsymyksestä ja voin palata tänne. Lontoo oli aikajärjestyksessä ensimmäinen (se, joka sanoo jotain jostain juhlista, on ihan väärässä), joten tattadataattadaa.

Mun ylppärilahja äitiltä ja isiltä oli matka Lontooseen. Lahja sisälsi äidin, mikä ei kuitenkaan ollut kovin negatiivinen juttu, sillä missä äiti, siellä äitin luottokortti! Ei vaan, äiti on kaikin puolin matkaseuran parhaimmistoa. Meillä oli nimittäin yhteinen motiivi, jota välttämättä ihan jokainen matkustaja ei olisi ymmärtänyt.

Shoppailu. Rakastuin tulisesti (oikeastaan jo etukäteen) kaikkien niin paljon hekuttamaan Primarkiin. Astuessamme sisään tuohon taivaaseen nieleskelin kyyneliä ja yritin olla pompahtelematta hysteerisesti paikasta toiseen. Edes Ville ei olisi kestänyt mua siinä kaupassa!

Ostettiin kaikkea hirvittävän ihanaa niin hirvittävän paljon, että vähän jännitti paluumatkan matkalaukkukilot. (Riikassa nimittäin shoppailtiin 0,3 kg vajaa sallittu määrä.) Itkin verta jokaisen kenkäkaupan kohdalla, sillä kengät tuntuivat liian painavilta muutenkin pelottavan raskaaseen laukkuumme. Hillittiin itsemme kuitenkin tarpeeksi hyvin ja matkalaukku oli reilusti tarpeeksi kevyt.

Meidän hotelli sijaitsi Paddingtonissa, ja sijainti oli kyllä ihanteellinen. Se oli kävelymatkan päässä Oxford Streetiltä (Primark!!) ja oikeastaan jalan päästiin melkein minne vaan. Muuten hotelli oli hintansa veroinen, sillä siellä ei ollut mitään muuta kuin sänky. Sänky ja vessa. Ei ainuttakaan pöytää, tuolia tai muutakaan laskutilaa. No, pääasia että siellä oli sänky, jossa nukkua, syödä suklaata ja lukea kirjaa. (Mitä mieltä ootte kirkkaanoranssista seinästä, jossa lukee easyHotel?)

Tietenkin me tehtiin myös muuta kuin shoppailtiin, vaikka se rehellisesti olikin meidän matkan keskeisin juttu. Kierreltiin Lontoon nähtävyydet, jotka tuntuivat aika epätodellisilta ollessaan yhtäkkiä konkreettisesti edessämme. Istuttiin kivoissa kahviloissa ja kehiteltiin ohikulkeville ihmisille elämäntarinoita ja kohtaloita. Ja juotiin ällömakeaa, pahaa kahvia! Miksei missään osata tehdä yhtä tavallista ja hyvää kahvia kuin Suomessa?

Lontoo oli kaikin puolin lumoava kaupunki, josta ei saanut tuon neljän yön aikana vielä todellakaan tarpeekseen. Vaikka kyllä Pariisi on silti mun lemppari!

Huvipuistoja, huvipuistoja

2011-06-08T21:23:00.000+03:00

Okei okei okei, on hirvittävän epäloogista, että tämä postaus ei nyt kerro mun viikonloppuisista yo-juhlista, joista niin kovasti olen jauhanut täällä. Asia on kuitenkin niin, että äiti on aivan hysteerinen valokuviensa suhteen, eikä anna mun siirtää sen kuvia tietokoneelle, joten ylppärikuvia pitää odotella siihen asti, että isi ehtii/viitsii työntää muistikortin koneen kylkeen ja painaa "siirrä". Vaiheita kuvien siirtämisessä on niin monta, että mokaisin satavarmasti jossain vaiheessa. Jep.

Ollaan viimesen kolmen päivän sisään oltu kahdesti huvipuistossa: Linnanmäellä ja Tykkimäellä. Lintsillä mullakin oli ranneke ja juoksin onnesta soikeana laitteesta toiseen, mutta Tykkimäellä katselin äidin kanssa sivistyneesti sivusta kun Annika ja sen kaveri harrasti laitejuoksua. Koostin pienimuotoisen huvipuistovertailun teemojen ympärille lallaa:

Päivän huvipuistokuva

Lintsillä:

Tykkimäellä:

Päivän älyttömin laite

Lintsillä:

Tykkimäellä:

Päivän herkku

Lintsillä:

Tykkimäellä:

Päivän hetki

Lintsillä:

Tykkimäellä:

Päivän noloin

Lintsillä:

Tykkimäellä:

Kivoja oli molemmat retket, maanantainen Lintsi vavisutti mahanpohjaa enemmän ja tänpäivänen Tykkimäki antoi kivan pienen rusketuksen. Yritän tehdä huomenna tai viikonloppuna juhlista jonkinnäkösen jutun tänne, sillä ens viikoks lähdetään äidin kanssa Lontooseen (iik, kuollaan varmaan). Ja perjantaina on viimeset pääsykokeet; mulle voi vaikka lähettää grammoittain neliapiloita, sillä en osaa mitään. En mitään.

Kivaa kesälomaa jokatapauksessa kaikille! Nauttikaa tekin huvipuistoilusta ja auringosta niin kauan kun sitä kestää (paitsi jos olette töissä, pus)!

Viimeisiä fiiliksiä

2011-06-03T20:11:00.001+03:00

Ootte asteikolla 1-10 kyllästymisen tasolla jossain kolmenkymmenen huitamilla mitä tulee yo-kirjoituksiin, yo-paniikkiin ja yo-juhliin. Nyt on kuitenkin aika lohduttautua sillä, että huomenna se kaikki on ohi, kun meidät kruunataan ylioppilaiksi. Purin viimehetken paniikkini (parempi nimitys olisi ehkä edeltävän päivän viimehetken paniikki) sarjaan valokuvia viimehetken asioista.

Mun huone on ensimmäistä kertaa lähes siistiksi laskettavassa kunnossa sitten meidän kuuden vuoden takaisen muuton.

Piparit, joista ehkä 86% jää yli, on sulamassa. Tärkeää on myös käydä tasaisin väliajoin testaamassa sulamisprosessin etenemistä.

Pihalla on valtava teltta. Huomioikaa kuvan pakollinen taiteellisuuselementti, joka johtuu siitä, otin kuvan keinuessani (aika hurjaa!).

Myös autot pitää pestä juhlakuntoisiksi, joten onneksi meillä on superhypertehokas isi (joka valitti, että otin kuvan väärästä autosta).

Sitten vielä olennaisin eli Annikan käsittämätön leluarmeija. Pohdin josko se antaisi ne mulle yo-lahjaksi tai jotain vastaavaa, kun asetelma on noin juhlallinen. Jipii!

♥:

Namilevyjä ja -kirjoja

2011-06-02T18:47:00.002+03:00

Tämän pienimuotoisen juhlastressin keskellä tarvitsee erilaisia keinoja rentoutua, ja mä oon tehnyt sen kuuntelemalla jumalaista levyä ja lukemalla ravisuttavaa kirjaa. Karkasin hetkeksi äidiltä ja pihapöytien järjestelyltä päästäkseni kertomaan teille tuoreista rakkauksistani

Rakkauslevyn saattoi jokunen arvata ilman edellistä kuvaakin: Kyseessä on luonnollisesti Lady Gagan Born This Way. Viimeksi olin näin innoissani jostakin levystä mun nimppareina vuonna 2010, kun Stam1nan Viimeinen Atlantis (kuinniin ei oo normaalia kuunnella Stam1naa ja Gagaa sekasin?) ilmestyi, joten oli jo korkea aika. Olin autolla liikenteessä, kun ostin Born This Wayn, joten matka Lahdesta kotiin oli lähes jumalainen. Ohittelin rekkoja Scheißen tahdissa ja löysin jo ensikuuntelulla ehdottoman lempparini (Government Hooker mau).

En osaa sanoa muuta, kun että levy kuulosti todella Lady Gagalta, eli rakastuminen oli oikeutetusti väistämätöntä. Hauskaa arvuutella, mistä biiseistä tulee vielä radiosoittojeejee-biisejä, edelliseltä levyltä kun suurinpiirtein puolille kävi niin. Olipa ympäripyöreää ja mitäänsanomatonta. Kuunnelkaa itse!

Rakkauskirja ei puolestaan ollut aivan yhtä uunituore tapaus, sillä kyseessä oli Sofi Oksasen Stalinin lehmät. Osaan sanoa siitä vielä vähemmän, kuin äskeisestä levystä, mutta mun mielestä se oli jopa Puhdistusta parempi. Tarina oli lohduton ja hirvittävän järkyttävä, ja silti siitä ei voinut olla pitämättä. Jotkin asiat tulivat niin lähelle ja joidenkin olemassaolosta ei edes tiennyt. Tämä oli taas näitä yhdeltä istumalta luettuja kokemuksia, joita saisi tulla vastaan useammin. Ehdotuksia pupulit?

Tähän kuuluisi nyt loogisesti vielä jokin rakkausleffa, mutta valitettavasti en oo kattonut leffaa, saati sitten ihanaa leffaa, pitkään aikaan. Telkkari on välkkynyt ainoastaan Greyn ja Sinkkiksen tahdissa, mutta niitä tuskin tarvitsee hehkuttaa enää sanallakaan. Voisin palata takaisin ystävieni pöytien pariin. Ylihuomenna on ylppärit, ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ.

(kuvat © x ja x)

Jännittäviä juttuja tapahtuu

2011-05-27T10:13:00.000+03:00

Olen nyt viettänyt elämäni ensimmäisen nelituntisen pääsykokeissa ja selvisin siitä kunnialla hengissä ulos. Ikuisena hysteerikkona massiivinen hyperventilaatiokohtaus oli tosin hyvin lähellä, etenkin ennen koetta. Kaikki muut näyttivät niin fiksuilta ja tunnollisilta ja lukivat vielä ennen saliin menemistä, minä kuuntelin Mikki-Hiirtä merihädässä laannuttaakseni paniikkia. Mahdoin olla ylivertainen kanssahakijoihini verrattuna.

Joensuun Carelia-auditoriossa kokeen tekeminen ei loppujen lopuksi ollut ylppäreitä kummempaa (Vilma kivasti muistutteli mun lupauksesta, etten mainitse ylppäreitä enää blogissa, mutta minkäs teet kun elämään ei kuulu mitään muuta). Oli virkistävää tehdä yläastetyylisiä "yhdistä oikein" ja "jatka lausetta" -tehtäviä pitkästä aikaa. Nyt tästä saa ihan väärän kuvan, ei se pääsykoe siis mennyt millään tapaa hyvin, mutta olen iloinen kokemuksen positiivissävytteisyydestä. Korkea tavoitteeni on päästä kymmenessä vuodessa johonkin yliopistoon sisään!

Maanantaina vuorossa olisi (tai pitäisi olla, jos osaan biisit tänään tarpeeksi hyvin) laulun kurssitutkinto. Miksi, oi miksi en tajunnut, että tämän kevään mittaan on hieman liikaa stressattavia ja tehtäviä asioita, jotta laululle jäisi sekuntiakaan aikaa? En osaa vieläkään yhden kappaleen sanoja ulkoa ja olin lähellä itkukohtausta äsken kun yritin harjoitella. Ansaitsen kyllä muutaman säälipisteen.

Nyt ettei koko avautuminen ole ihan stressi- ja ahdistuspainotteinen, kerron vielä jotain kivaa: kohta pääsen tekemään ruokaa. Kerrankin äiti ja isi muisti, että jopa mun pitää syödä elääkseni, ja osti mulle kanaa! Oon elänyt muutaman viikon lähinnä paistetulla kananmunalla ja ruisleivällä, alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää. Ja tämän suunnattoman nautinnon kruunaa se, että mulla on yksi Greyn anatomia nauhalla. Elämä hoi, täältä tullaan.

Lallalaaala lalaa

2011-05-19T14:18:00.000+03:00

Nyt tuntuu jokseenkin tältä:

Wooaaa!

Ylioppilas-piparit

2011-05-17T11:36:00.000+03:00

Mulla on luova neljän tunnin tauko pääsykokeista (kyllä, pääsykokeista, ei lukemisesta), ja sen kunniaks ajattelin kertoa mun eilisestä projektista, joka - yllätys yllätys - liittyy ruokaan! Yo-julat lähestyy uhkaavasti ja leipominen rupee olemaan pikkuhiljaa enemmän kun ajankohtasta. Haluan vinkata niille ylioppilaille tai ylioppilaiden äideille tai siskoille tai poikaystäville, jotka ei oo vielä valmistaneet (taikka tilanneet) kaikkia juhlapöydän nameja, että perinteisistä ylioppilas-pipareista tulee hirmuisen söpöjä ja myös melkoisen suussasulavia. Ystävällinen kun olen, kerron myös, miten ne itse toteutin!

Tarvitset:

näihin kekseihin tarvittavat ainekset (itse tein kaksinkertaisen taikinan)

kulta- tai hopeakuulia

taloussuklaata

käsistään kätevän ja ahkeran pikkusiskon

Kiireisellä aikataululla leivottaessa kannattaa käyttää mahdollisimman paljon aikaa reseptin Wordiin kopioimiseen. Hienot tekstikehykset ja kaunis otsikkohan lupaavat varmuudella onnistuneita keksejä! Pitkällisen taiteilun jälkeen voi kuitenkin ruveta leipomaan. Fiksut tapaukset varmasti lukevat koko reseptin huolella läpi ennen taikinan tekoa, itse en kuulu heihin. "Kas, taikinan pitää antaa olla tunti kylmässä ennen kun siitä voi leipoa."
Vinkki: Innokas pikkusisko kannattaa hyödyntää siinä vaiheessa, kun käsi pitäisi sotkea taikinaan.

Illan aikataulut meni vähän uudestaan (piparien takia, just joo), mutta vaikeuksien kautta pääsin kuin pääsinkin kaulimaan ja askartelemaan. Meidän pyöreä piparimuotti oli tähän tapaukseen liian iso, joten luovuuksissani käytin skumppalasia (⌀ n. 4cm) muotin tilalla. Toimi kuin unelma, ja jännitysmomenttikin oli ihan toinen, kun kauliessa pelotti, että huitaisee hennon skumppalasin peltisen muotin sijaan kyynärpäällä alas.
Vinkki: Taikinanhimoinen äiti kannattaa houkutella kauas pipareista ennen kun ne on turvallisesti uunissa.

Neljän pellillisen paistuttua keksit tulee jakaa kahteen luokkaan: rumiin ja nätteihin. Rumille levitetään vadelmamarmeladia ja kauniista tehdään yo-lakkia (etäisesti) muistuttavia kansia marmeladikekseille. Jälleen kannattaa päästää pikkusisko irti, mielellään pitkän "tämä on vaativa homma ja sun pitää olla tosi tarkka, osaatkohan sittenkään" -saarnan saattelemana. Nätit keksit siis dipataan reunasta suklaaseen, nostetaan leivinpaperille kuivumaan ja tiputetaan hopeakuula lyyraksi. Sitten ruma puoli ja nätti puoli painetaan yhteen ja namnam.

Annoin suklaan kuivua yön yli, koska ~~sain~~ saatiin piparit valmiiksi vasta myöhään illalla. Tänään aamulla, kun heräsin kuudelta pääsykokeita varten, pakastin ne. Tadaa!

PS: Kuka pelle keksi jääkiekon?

Kevätkesä ja kenkäjännäri

2011-05-10T15:16:00.000+03:00

Pää on kipeä ja ulkona paistaa iloisen kesäinen aurinko. Asioilla voi olla toki jokin yhteys. Säästä kirjoittaminen, lukemisesta nyt puhumattakaan, on ehkäpä maailman tylsintä, mutta sanon vaan tosi nopeasti, että ihanaa kun aurinko paistaa! Kesä tulee ja voi käyttää pikkuriikkisiä vaatteita.

Inspiroiduin kesäaamun sinisestä valosta, joka risteili kauniisti mun huoneessa herätyskelloin soidessa. Sinisyys tosin johtuu mun sinisistä sälekaihtimista, mutta piristyin joka tapauksessa niin paljon, että sulateltuani aamupalan lähdin lenkille. Siis juoksulenkille. Minä. Se oli loppujenlopuks ihan mukavaa, aurinko paistoi, metsä tuoksui ja koirapupuli oli söpö (yritän vähän valehdella itselleni, että lähtisin toisenkin kerran).

Kaikkea sitä tekeekin välttääkseen must-toimintaa. Tämän päivän must-ohjelmassa oli kutsukorttien vääntäminen (niistä tuli ihan kamalia ja silti tuhrasin niihin tuntitolkulla arvokasta aikaa), tolkuttomasti kielioppia, 3/3-teorian täydellinen kertaaminen muutaman vuoden tauon jälkeen ja muutaman biisin ulkoaopettelu huomisiin pääsykokeisiin. Mua itteänikin kyllästyttää tää mun mitäänsanomattoman toistuva päiväohjelma, miksi mä jaan sitä täällä? Ohhoh mikä mysteeri.

Jännittävin asia hetkeen mun elämässä oli kuitenkin lauantainen kenkienmetsästyspäivä Helsingissä. En olisi ikinä kuvitellut, että kenkien löytäminen voi olla niin vaikeaa: kierrettiin äitin kanssa noin miljoona kenkäkauppaa löytämättä yksiäkään edes melkein kivoja. Monen tunnin läpikoluamisen jälkeen oltiin aivan poikki, ja olin jo melkein luopunut toivosta, kun ihan äkkiarvaamatta ne vaan tuli.

Näin ne kaupan toiselta puolelta ja pidättelin juoksuaskeleita, etten sekopäisellä käytökselläni tuhoaisi tulevaa suhdettani kaunottarien kanssa. Siinä vaiheessa, kun kolmesta jäljelläolevasta parista yksi oli kolmekutonen, olin varma, että niissä on jotain vikaa. Mutta ei, ne istuivat jalkaan täydellisesti ja näyttivät täydellisen kauniilta, söpöiltä ja arvokkailta. Valehtelematta oltiin molemmat liikutuksen kyynelten partaalla kun kiikutettiin ne kassalle. Onpa ainakin sydänverellä hankitut ylppärikengät!

Noin, nyt olette lukeneet jännärin kenkien ostosta. Ennen kun ehdin kehittelemään saippuaoopperan leivän paahtamisesta tai jostain muusta mun elämän keskeisestä osa-alueesta, lähden houkuttelemaan Annikaa pihalle.

Pus!

Oli meillä illanistujaisetkin

2011-05-02T15:20:00.001+03:00

Eikö ollakin Vilman kanssa aina lumoavan kauniita?

Vappuaaton kattoahipova tunnelma

2011-04-30T15:24:00.000+03:00

Väsyttää vähän. Alotettiin vappu kivasti jo eilen, mökkeiltiin vähäsen mutta käyttäydyttiin muutoin sivistyneesti. Tänään jatketaan samaa linjaa, jipii, meillä on neonväripippalot! Ville informoi mua tosta sängyn laidalta, että se ainakun unohtu. Puen sille mun neonoranssin mekon (jonka tilasin netistä värinimellä "koralli"...), se kohtalo odottaa myös kaikkia muita jotka unohtaa. Tai siis ei se sama mekko repeä tietenkään kovin monelle, mutta kyllä mun kaapista muutakin värikkäitä vaatteita löytyy! Jep.

Mulla on kynsienvahvistusprosessi käynnissä, mun huone näyttää yhä kaiken viisiminuuttisen siivoamisen jälkeen melko räjäytetyltä ja kohta pitäisi mennä suihkuun. Ja huomenna lakkaa elämä kun Spotifyta saa kuunnella 10 h ja 5 kertaa kuussa. Mitä järkeä? Mietinpä vaan. Pitää palata tästä ihanan mieltätyhjentävästä tanssimusiikinkuuntelusta lukion ykköselle, last.fm:n ja siistien hevibändien aikaan. Kuulostaapa masentavalta.

Isi toi mulle maailman söpöimmät Converset! Rakastan niitä tosi paljon, ja niin tekee myös äiti ja Annika kateudesta katkerina. Hihi.
Nyt kuuntelen repeatilla Gagan Judasta ja yritän epätoivoisesti flirttailla Villelle, joka on toivottoman kiinnostunut ainoastaan iPhonestaan. Mulla on myös hirmu hieno paita, mitä mieltä ootte? En tiedä, voiko tollasta edes käyttää tosissaan. Se maksoi kolme euroa, en voinut itselleni mitään. Ville hyppi riemusta, uskotte varmasti!

Hei mutta nyt hyvää vappua kaikille, ootte superkivoja laalaa!

Rakas ylppärikeiju

2011-04-27T15:09:00.003+03:00

Eikö niin, että ylioppilaaksi päästään ainoastaan kerran elämässä? Se on ainutlaatuinen päivä, melkein kuin ensimmäisen elämänvaiheen päätös ja varmasti suurin juhlapäivä ennen häitä, eikö totta? Päästäkseen ylioppilaaksi pitää saavuttaa jotakin, ahertaa ja puurtaa ja olla myös silmittömän älykäs, sehän on hienoa ja ihmeellistä, onhan?

Mitä siis olisikaan tuo uniikki saavutusten kliimaksi rumissa kengissä! Voiko ylioppilastodistuksen ja -lakin kävellä juhlallisesti hakemaan rumien kenkien huonojen korkonaulojen napsahdellessa lattiaan? Ei. Pääseekö ylioppilaslakki muka kaikkeen kunniaansa ja arvoonsa, jos jalassa ei ole esimerkiksi täydellinen pari kauniita kenkiä? Ei pääse.

Kyseessä on elämä ja kuolema, joten saisinko, siis saisinkosaisinkosaisinko pliispliispliis haluisin niin kovasti ja lähestulkoon tarvitsisin:

(Minna Parikka, jos sattumoisin luet mun blogia ja haluat tehdä yhden pienen ylioppilaan elämästä täydellisen, mulle kelpaa myös kaikki muut sun täydelliset luomukset, koossa 36 ja vaaleansiniseen mekkoon sopivina mielellään, kiitos!)

DIY-Subi

2011-04-25T15:13:00.000+03:00

Olen toivoton ruokamainosten uhri, ja niinpä eilen Subwayn mainoksen vallatessa television ruudun Idolsin mainoskatkolla päätin, että seuraavalla aterialla on nautittava subeja. Etten olisi ollut ihan nolo ja täysin mainosten ohjailtavissa, päätin tehdä niitä itse. Meidän hienostunut pääsiäisateria sisälsi siis lampaan sijaan itsetekoisia Subway-patonkeja (itsetekoisina ne ei tosin taida olla Subway-patonkeja vaan ainoastaan patonkeja, hmh, kuitenkin). Niistä tuli vaatimattomasti sanoen taivaallisia, älkää enää koskaan vaivautuko Subwayhin mutustamaan niitä puolitaivaallisia!

Tarvitset siis seuraavia:

uunipatonkeja

kanaa (paitsi jos se on kaupan hyllystä loppu, silloin käy myös kalkkuna, toimi niinkin)

salaattiasioita (vihanneksiksiko niitä kutsutaan)

majoneesia

fetaa

jalapenoja

Kaikki toivotut ainekset asetellaan nätisti patongin väliin, mikä on kyllä ehdottomasti ruoan vaikein osuus, ja tietysti ensin kana (tai vastaava lintu) kannattaa paistaa ja salaattiasiat pilkkoa. Haastavin ruokaohje ja herkullisin pääaiäisateria ikinä!

Nyt tämä tyttö yrittää keksiä kaverin, joka tulisi mukaan tuolle sinisen, pilvettömän taivaan kattamalle pihamaalle. Voisin mennä hyppimään tämän tramppauden ensimmäiset ja viimeiset kolme pomppua.

Kivaa pääsiäistä!

2011-04-22T10:32:00.011+03:00

t. Elina, jonka pitkäperjantaihin kuuluu olennaisesti myös kaikki muu kun pääsiäisherkut (kuten laivan buffet-ruoka).

Näin luet pääsykokeisiin

2011-04-20T20:12:00.000+03:00

Rakkaat lukijat, koska välitän teistä niin paljon, tahdon julkaista tavallisen aikatauluni siitä, kuinka luen yliopiston pääsykokeisiin. Sisäänpääsy on takuuvarma jos noudatat seuraavia yksityiskohtaisia ohjeita:

07:15

Herätyskello soi. Totea, ettei sinun ole aivan pakko nousta vielä ja torkuta viidentoista minuutin ajan eli noin seitsemän kertaa.