Kiva olla Tampereella!

Olen suunnitellut kirjoittavani koti-ikävästä blogiin koko tampereiluni ajan, ja nyt kun vihdoin tartun toimeen, mulla on parempi olo kuin koskaan aiemmin. Ehkä niissä lohdutuksissa, että kyllä se siitä vielä helpottuu, on sittenkin perää. Tai sitten vauhdilla lähestyvä kesäloma motivoi jaksamaan. Ja Villen muutto tänne häämöttää sekin viikon päässä! Hui, me muutetaan ihan virallisesti yhteen! Sitten ollaan avopuolisoita. Avovaimo, hihi.


Näkymä Sannan ikkunasta voi nyt symboloida rakkauspuolta Tampereesta, koska mäkin tahtoisin kovasti asua Tammelassa, ja muutenkin Sannan koti on niin kiva!
Alan siis mahdollisesti vähä vähältä kotiutua Tampereelle. Yksi tärkeimmistä on asunto. Kaksikymmentäkolme ja puoli neliötäni tuntuvat jo lähes kodilta, kun tämä rupeaa näyttämään mun paikalta. Sisustuksellisia saavutuksia on nolla, mutta täällä on kaikkea pientä ja söpöä, mikä tekee mulle kotoisan olon. Kaaos tekisi ehkä vielä kotoisamman, mutta jostain mielenhäiriöstä johtuen olen pitänyt tämän niin siistinä, että mahdun jopa kävelemään ja istumaan. Oih, ja sain pari viikkoa sitten kokovartalopeilin ja kirjahyllyn, joten nyt täällä on kaikki tarpeellinen. (Ja pääsin viimeisestä pahvilaatikosta eroon, jee, enhän mä ole asunut täällä kuin vasta seitsemän kuukautta!)

Verkostoituminen on liian naurettava ja tekohienolta kuulostava sana, jotta voisin käyttää sitä kuvaamaan omaa pienenpientä elämääni. Puhun siis vain ihanista ihmisistä, joihin olen tutustunut, ja yhteisöistä porukoista, joiden jäseneksi alan itseni pikkuhiljaa lukea. Opiskeluihmiset ovat luonnollisesti huippuja, ja hyvä että ovatkin, koska niiden kanssa aikaa tulee kaikkein eniten vietettyä. Myös esimerkiksi kuorosta on pikkuhiljaa löytynyt mielettömiä tyyppejä, ja ylipäätään koko kuoro ja sen henki on verraton. Olen niin innoissani, kun parin tunnin päästä lähden kuoroleirille viikonlopuksi! Saa laulaa ja näyttää rumalta koko viikonlopun, onko parempaa.

Ihmiset ja koti, mikä muu Tampereella vielä yrittää ryöstää mun sydämen? Ainakin Tampere. Rakastan tätä kaupunkia hurjan paljon, ja välillä Hämeenkadulla käveleskellessäni saan sellaisia "vau, mä todella asun täällä" -fiiliksiä. Ja tietenkin myös opiskelu on jokseenkin tärkeä (köh) osa Tampereella asumista, koska enhän mä ilman sitä edes viettäisi aikaani täällä! Syksyllä vielä mietin, että onkohan tämä suomen kieli sittenkään mun juttuni, mutta nyt siitä ei ole epäilystäkään. Tiedän varmuudella tahtovani äidinkielen opettajaksi. Tuntuu rentouttavalta, kun elämällä on ainakin nyt joku tietty suunta ja kun tiedän, mihin tähtään ja mitä odottaa tulevaisuudelta. Toisaalta tällä hetkellä yliopisto-opiskelu tuntuu niin mahtavalta, että entä jos en sittenkään valmistuisi koskaan?

Kyllä musta ja Tampereesta tulee vielä hyviä ystäviä, vaikka meidän alkuvaiheet olivatkin niin tuskaisia ja vaikeita. Enkä tällä positiivisuuspostauksella mitenkään kiellä, ettenkö ikävöisi kaikkia ihan hirvittävän paljon. Villeä, äitiä, isiä, Annikaa, Vilmaa... Ja kotia ja koiria, etenkin Pyryn hillittömiä rakkauskohtauksia. Kukaan ei helli mua täällä yhtä innokkaasti kuin Pyry. Tarkoitan vain, että enää en kuole tänne joka hetki, ja sekös se vasta onkin mukavaa!

Hengenpelastaja täällä moi

Tein sen! Mun on pitänyt koko täysi-ikäisen elämäni (joka ei toki ole vielä massiivisen pitkä) ajan käydä luovuttamassa verta, ja nyt vihdoin ja viimein uskalsin ja kykenin ja muistin! Meillä oli tänään Kopulan (meidän ainejärjestön, pus) verenluovutustilaisuus, johon pitkän vatvomisen ja panikoimisen jälkeen päätettiin Sannan kanssa osallistua.


Sanna piikittämispenkissä!
Ensin piti täyttää lomake, jossa kysyttiin kaikkea hulvatonta. Hulvattomuus johtui varmaan paljolti hysteriasta, jonka vallassa kyselyä täytin, mutta onhan esimerkiksi: "Oletko asunut yhteensä yli 6 kk:n ajan Britanniassa 1.1.1980-31.12.1996?" aika hämmentävä kysymys. Kyselylomakkeen jälkeen piti jutella kivan tädin kanssa ja antaa ensimmäiset pisarat verta hemoglobiinin mittaamiseen. Kiva täti antoi meille mukaan kangaskassit ja verenluovuttajapinssit; ketä hämmästyttää, että olin suunnattoman innoissani näistä? Saatiin myös rautatablettipaketit, jipii.


Päästiin Sannan kanssa vierekkäisiin tuoleihin piikitettäviksi. Myös piikittäjätädit olivat suunnattoman mukavia ja rohkaisevia, kun saatettiin vaikuttaa hieman jännittyneiltä. Neulan pistäminen ja sen poisottaminen sattuivat vähän, mutta se itse veren ottaminen ei tuntunut juuri miltään. Olin kuvitellut, että se olisi suurinpiirtein maailman tuskallisin kokemus, joten yllätyin iloisesti! 5-10 minuuttia meni äkkiä ja sitten piti vielä hetki lepäillä paikallaan. Olen sen verran äitiini tullut (terkkuja vaan), että mainitsin pienen huippaustunteen ja heti huomasin olevani verenluovutuspenkissä vaakatasossa ja jalat ylhäällä. Sanna vaan katseli tyytyväisenä vieressä kun kukaan ei käännellyt sen penkkiä mihinkään suuntaan, epistä.


Luovutuksen jälkeen vuorossa oli koko verenluovutussysteemin paras juttu. (Joo joo, on hienoa auttaa ihmisiä ja tehdä hyvää, mutta silti.) Ruokaa! Kolmioleipiä, sämpylöitä, pullaa, mehua ja kahvia! Siinä on jo riittävä syy verenluovutukselle. Riensin heti kahvipöydästä suoraan kuoroon, mikä ei ollut kovin fiksu veto, koska äänenavauksissa pyörrytti aika voimakkaasti. Kehtasin onneksi istua pohdiskeltuani tovin, kuinka noloa olisi kupsahtaa (taas) kuorossa. Kotona olo oli jo ihan hyvä, mitä nyt käteen sattui ja välillä oli sellainen "nousin liian nopeasti ylös" -olo (liittyy ehkä jotenkin liian matalaan verenpaineeseen?). Tänään tuntuu jo ihan tavalliselta, ja olen suorastaan vähän pettynyt, että lähes mitään taisteluarpia ei jäänyt!


Hymyilen tyytyväistä tein sen! -hymyä. Tein sen!
Kyllä mulle ainakin tuli hirmuisen hyvä mieli, sillä tiesin tehneeni jotain hyvää ja hyödyllistä. Ja voittajafiiliskin oli taattu, koska kaiken sen jännittämisen ja panikoimisen jälkeen uskalsin! Ehkä kynnys lähteä luovuttamaan seuraavan kerran on pienempi nyt kun tiedän, ettei siihen sittenkään kuole. Luovuttakaa tekin verta, se on kivaa!

Nightwish, nam

Helsingin jäähalli, la 10.3.12, klo 20.40. Vieressä hurmioitunut Ville. Show.


Ville hellävaroen painosti mut lähtemään kanssaan katsomaan Nightwishiä, ja voin kertoa, ettei harmita. Jäähallin loppuunmyyty keikka oli kokonaisuutena kerrassaan teatraalinen: varjokuvia mystisellä harsoverholla, liekkejä, savua, paperisilppua, ilotulitusta ja ahdistava taustaskriini. Ja tämän kaiken lisäksi vielä musiikki. En ole Villen tavoin hillitön fani (Ville varmaan tykkää kun nimitin sitä faniksi), mutta eilisen jälkeen rakastuin uudella syvyydellä. Musiikki kuulosti livenä aivan mahtavalta, ja Anette oli aivan suunnattoman ihana ja lauloi paremmin ja taitavammin kuin levyllä, ainakin mun korvaani.


Mun litimärkä tukka näytti viehkeältä ja ilmeisesti myös vihreältä, mutta hei, poppareita.
En kuitenkaan analysoi tähän väliin enempää, sillä kuunneltuani Villen ja Villen veljen keskustelua keikan jälkeen totesin, että nautiskelin keikasta fiilispohjalta enkä jostakin syystä kiinnittänyt huomiota esimerkiksi basarisoundeihin. Voi minua kun keskityin epäolennaisuuksiin, menetin varmasti paljon. Joka tapauksessa keikka oli mieletön!


Nyt tahdon vielä tähän loppuun tutustuttaa teidät uudelle rakkaalleni, jonka kanssa vietän varmasti monia kahdenkeskisiä ja herkkiä hetkiä tulevaisuudessa. Sanottakoon, että tämä on kosto Villelle, joka on uhrannut niin monia tunteja omaansa, vaikka mun helliminen olisi ollut mahdollista. (; No, oli syy mikä tahansa, PUS:

Hyvä naiset! (+ appro)

Hyvää naistenpäivää te ihanat naiset! Voidaan olla tänäänkin ylpeitä sukupuolestamme, aivan kuten ollaan joka päivä. Tai mä ainakin olen. Isi toi tänään meille perheen naisille, eli äidille, Annikalle ja mulle, kimpullisen kukkia. Tuli hyvä mieli!
Kysyin Villeltä, että miten se aikoo hemmotella mua. Vastaus kuului: "Toivotinhan mä sulle aamupalalla hyvää naistenpäivää." Jaahas, no en odottele sieltä suunnalta sen suurempia kukkia ja suklaarasioita sitten.



Ehkä Villen naistenpäivälahja (okei, okei, naistenpäivälahja on epäpätevä käsite) oli se, että se toimi Sannalle ja mulle eilen kovin kiltisti kuskina, kun riennettiin ympäri Lahtea Aleksanterinkadun appron merkeissä! Oli hämmentävää käyttää haalareita epä-Tampereella, mutta kannettiin ylpeinä sinistä väriämme mustien haalareiden meressä. Ilta oli vallattoman hauska, ja ehkä tämä lähtökuva riittää tältä erää. (Äiti puhuu aina lähtökuvista kun ollaan lähdössä esimerkiksi juhliin tai matkalle ja vaatteet pitää kuvata, ja koko muu perhe vihaa sitä sanaa. Ha, sorruin siihen itsekin!)



Mä taidan nyt karata hemmottelemaan itse itseäni kupillisella kahvia ja saunailulla, kun ei sitä muilta suunnilta tunnu kuuluvan!

Talvilomaleikit

Mikä sen talvilomaisempaa kuin kullannuppujen kanssa takapihalla telmiminen! Mau.